lauantai 28. helmikuuta 2015

ANTI-bucket list

Moni luo itselleen ja elämälleen kauheat paineet siitä, mitä pitää ehtiä tekemään ennenkuin kello pysähtyy. Mun bucket list on pitkä kuin tuskainen maratooni ja täynnä ihania asioita, jotka pitää ehtiä tekemään jossain vaiheessa elämää. Suurimmaksi osaksi melkein kaikki kallistuu haaveiden ja utopian puoleen, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Pitäähän haaveitakin olla.

Mä haluan ehdottomasti nähdä New Yorkin jouluna, viettää romanttinen viikonloppu soltun kanssa Pariisissa, leikkiä Kikkaran kanssa Disneylandissa, julkaista kirjan, lähettää pullopostia, mennä naimisiin, ratsastaa kiitolaukkaa valkoisella hevosella rannalla, viettää viikon mittainen ratsastusleiri Irlannissa, käydä Fazerin tehtaassa ja viettää jouluaatto lapissa.


Mutta, mitä en tule tekemään koskaan on:




1. Lähde pilkille. Ei ei.... ei edes miljoonapilkki saa euron kuvista mun silmiä niin sumeaksi, että innostuisin viettämään kokonaista päivää retkijakkaralla pienen reiän ympärillä.


2. Mä en tule koskaan omistamaan gladiaattorisandaaleja. Musta on ne hirveät, kamalat ja ällöttävät ja mä en osais nähdä itseäni urbaanisessa kesässä Xenana.



3. En koskaan lähde yksin reppumatkalle tyhmän rohkeana ja majottuisi sinisilmäisesti esim. Slovakian hostelleihin!



4. En koskaan hyppää Benji- tai laskuvarjohyppyä! Mä pelkään korkeita paikkoja kuollakseni. Solttu on kovasti koittanu saada mua vanhana konkarina tandemlaskuvarjohyppyyn mutta saa unta nähdä!


5. En ikimaailmassa uisi haiden seassa! Ei voi olla noin tylsä elämä, että extremen tasoista jännitystä pitää lähteä hakemaan kuoleman kaupalla.


6. En halua vierailla Afrikassa. Savanni olisi huippua nähdä, mutta jos saan viettää savannilla tunnin ja lentää heti takaisin kotiin, se käy kyllä. Mutta AIDS, jengisodat, köyhyys, muut taudit, hygienia, puhdas vesi äääääääh ei vain innosta.

7. Hormonihirviötä en menisi esittelemään Mike Tysonille. Vois jäädä korva sille reissulle.

8. En koskaan ota osaa mihinkään yllytyshullu-ohjelmiin. Pelkään kuollakseni korkeita paikkoja ja pahin painajaiseni olisi korkea paikka tai joutua ahtaaseen boksiin tai autoon, joka upotetaan veteen ja sieltä pitäis päästä pois.  Hyi hyi ja hyi!


9. En ikimaailmassa suunnittele mun hautajaisia etukäteen!

10. Mä en tule syömään enkä edes maistamaan MITÄÄN, mikä vielä elää mun lautasella. Enkä mitään kuvissa olevia! Madot, toukat, koppakuoriaiset, nilviäiset, skorppionit, heinäsirkat, hämähäkit, pallokalaa.... mikä perse ihmisiä vaivaa?? Mikä vika muusissa ja lihapullissa on??


11. En koskaan tule koittamaan/käyttämään huumeita!



12. En tule koskaan jonottamaan alle 10e vaatekappaleen palautusta kaupassa.

13. En koskaan, ikimaailmassa tule katsomaan sellaista elokuvaa kuin Serbian! Hyi helvetti! Pedofiliaa, nekrofiliaa ja pornoa. En tajua, miten tollanen leffa on maailmalla ja MILLANEN vanhempi on antanut lapsensa kyseiseen leffaan?! Erikoistehosteet tai ei - sairasta!

14. En tule laittamaan vierasainepaskoja mun kroppaan, kuten botox, silikoni tai muut roskat, jotka eivät sinne kuulu. Kauneus lähtee jostain muualta kuin ulkoisesta feikistä.


15. Petä.


16. En koskaan tule matkustamaan Irakiin, Iraniin, Afganistaniin, Syyriaan ja muihin levottomiin muslimaihin. Musta itsemurhan voi tehdä muillakin tavoin.



17. En koskaan sano Kikkaralle etteikö joulupukkia olisi olemassa.


18. Syö pizzaa ilman juusto. No siis kamaan! Eihän kukaan tee niin. Eihän?

19. Ammu/metsästä eläintä. Musta ei ole tappaamaan edes metsästysmielessä. Mä en voi edes kalastaa enää.


20. En ole koskaan liian vanha leikkimään Legoilla.







Oliko tuttuja inhokkeja ja, mistä asioista sun Anti-bucket lista koostuu?
 

torstai 26. helmikuuta 2015

Kolmevuotiaan neuvolakuulumiset

Pitkän odotuksen jälkeen meillä oli neuvola. Vuosi siinä vierähtikin edellisestä käynnistä. Jotenkin harmittaa, että käyntejä on enää niin vähän, koska meillä on aivan ihana neuvolatäti (pysynyt samana ihan plussatikusta asti) ja koko perhe menee sinne mielellään, jopa solttu.

Tällä neuvolakerralla mua itseäni kiinnosti nähdä Kikkaran huimat pituuslukemat, kuulla päiväkotikuulumisista neuvolatädin sanoin. Hän oli päiväkodissamme tammikuussa tekemässä  kartoitusta kolme vuotta täyttävistä sekä jutella puheen kehityksestä.

Kikkara oli fiksu ja filmaattinen, niinkuin aina ennenkin. Teki nätisti ja onnistuneesti kaikki annettavat tehtävät. Niitä oli muun muassa palapelit, värien erottelua ja jakamista omiin pinoihinsa ja sama muodoille. Punaiset neliöt omaan pinoon ja keltaiset kolmiot omaansa. Kikkara luki hienosti kirjaa neuvolatädin kanssa ja kertoi, mitä milläkin sivuilla oli. Hän osasi myös osoittaa kumpi sivun kuvioista oli isompi tai pienempi.


Kikkaralle tehtiin myös motorisia harjoituksia, jossa häntä pyydettiin kävelemään lattialla olevan punaisen teipin päällä astumatta siitä pois. Sai hypätä tasajalkaa ja seistä kummallakin jalalla vuorotellen ilman tukea. Kikkara sai kiitettävää palautetta.

Pituutta oli vuodessa tullut 10cm. Meiltä kysyttiin, että miten poika nukkuu. En oikein ymmärtänyt kysymyksen pointtia ja  neuvolatäti selittikin, että tällaisella nopeudella kasvukivut öisin pitäisi olla aikamoiset. Onneksi niitä ei ainakaan vielä tunnu olevan. Kun Kikkara illalla nukahtaa, hän herää seuraavan kerran, kun minä torkutan koomassa aamu kuuden jälkeen. Kikkaran pituus olikin 105.1cm ja painoa oli 17.6 kg verran.

Päiväkotivierailusta neuvolatädin muistiinpanoista löytyi Kikkaran kohdalla sana aktiivinen. Poika on kaikkialla ja yhtäaikaa - varsinkin ulkona. Se selittääkin, miksi Kikkara on niin väsynyt ja kaipailee unikavereitaan jo kotimatkalla päiväkodista kotiin.


Puheenkehitys on ja ei ole mallillaan. Päiväkodissa henkilökunta ei aina ymmärrä Kikkaraa. Kerran mulle on tästä mainittu, että pojalla on hirveästi asiaa, mutta he eivät aina ymmärrä. Myös mainittiin, että Kikkaran englanti parani Skotlannin reissun jälkeen. Mehän ollaan aina tietenkin poikaa ymmärretty ja en osannut tajutakkaan, että tällainen tulisi vastaan. Neuvolatädillä oli tähänkin vastaus valmiina. Pojalla on oma aksentti ja vaikutteet isänsä skottienglannista. Ei ole ihme, jos poikaa ei ymmärretä, jos tämä on esimerkiksi sanonut a dinnea keen (mikä kuulostaa adenekeen), hän on sanonut skotiksi: en tiedä. Tai, jos hän on sanonut jollekin yer bonnie, hän on kehunut jotain kauniiksi. Joten ei pitäisi unohtaa, että meidän pienisuurimies ei puhu englantia, vaan skottia. 

Suomenkielen kanssa ei ole ongelmaa. Puhe on sujuvaa ja ymmärrettävää ja Kikkara puhuu 3-5 sanan lausein. Tietyt äänteet tahtoo kuitenkin olla liian syvällä kurkussa, niin suomeksi kuin englanniksikin, joten seurataan kevään ja katsotaan mihin suuntaan etenkin englanninkieli menee. Kesän jälkeen sitten mahdollisesti puheterapeutille.

Neuvolavierailu oli kaikinpuolin mukava. Siellä hoidetaan Kikkaran asiat, mun asiat ja meidän asiat. Onni on ihana neuvolatäti! Neuvolan jälkeen käytiin pyörähtämässä Lindexistä, josta on tullut mun lemppari lastenvaatekauppa ja tämä kokonaisuus jäi käteen. Oli ihan Kikkaran näköinen!




Loppuun iloinen Kikkara. Mukavaa loppuviikkoa! Huomenna vielä postausta ja sitten viikonlopun viettoon. Meillä onkin pitkästä aikaa leipomislauantai Kikkaran kanssa. Meni laskiainenkin sairastaessa, joten otetaan se takaisin.


maanantai 23. helmikuuta 2015

HORMONIHIRVIÖN PÄIVÄKIRJA: V#tutus

Tiedättehän tekin sen tunteen, kun kokonainen maissipelto uppoo molempiin sieraimmiin. Kuinka sulavasti joka ikinen maissintähkä sinne sulautuukaan. Ja, kun oikein ottaa päähän, ettei verikään kierrä kunnolla. Pikkuhousut on täynnä karheaa hiekkaa ja ainoa oikea sana kuvaamaan sen hetkisiä fiiliksiä on yksinkertainen vitutus. Kerta kävi ilmi, että äiti saa sairastaa, uusi kysymys onki, että saako äitiä vituttaa?

Mä olen sen luontonen, että mulla on tapana sanoa ääneen, mitä ajattelen. Olette ehkä huomanneet sen viimeistään nyt. Teen sen jopa siinä järjestyksessa, että ensin tulee proosa ja sitten vasta pysähdyn miettimään. Sillä on plunssansa, niinkuin päälle lorotetulla tikullakin. Mutta onhan se joskus ihan tavattoman ärsyttävää, kun joku tulee ja sanoo asiat suoraan. Se nyt on vain niin, että aikuisten kylmän kovassa maailmassa vituttaa aika useasti. Äitien maailmassa ottaa öljypannuun vieläkin useammin. Miksiköhän?

Kotiäitivitutus on ihan omaa luokkaansa ja se nostaa normivitutuksen ihan omalle ulottuvuudelle - Matrixvitutukseen. Kotiäitivitutuksessa ei ole työkavereita, joille avautua. Purat sitä vahingossa jälkikasvuusi, niin tämäpä vitutus triplaa sisäisen pahanolosi. Kotityöt kasaantuu... Sehän vituttaa! Ne on puuduttavia toistotöitä, periaatteessa kuin tylsiä uusintoja ja ovat vailla minkäänlaista palkintoa. Siisteydestä et pääse nauttimaan kuin hetkeksi ja sekin katoaa kuin veteen piirretty viiva ja todellisuus iskee vasten kasvoja, kun matto on vedetty jalkojesi alta. Lasten päikkäriaikaan lehtimyyjille tulee vastattua puhelimeen moneen otteeseen, koska kroonisesta kotiäitivitutuksesta kärsivä on vain onnellinen, jos joku aikuinen puhuu sinulle. Mutta eniten jo valmiiksi kohonnutta verenpainetta aihettaa blogiäidit!

Juuri, kun kuvittelet päässeesi suht samalle taajuudelle enemmistön kanssa ja saat hyväksyntää ja melkein sitä vertaistukea, joku tavaa tekstisi päin helvettiä ja haluaa ymmärtää siitä vain vajaa kolmasosan. Ja taas leimataan, tuomitaan, haukutaan, arvostellaan ja kirjaimellisesti unohdetaan koko pointti. Ai, teillä on tutti ja kertakäyttövaipat? Hyi, miten teillä voidaan syödä nakkeja? No, meillä ainakin vaan luomua. Ja karkkiakin? Teet lapsestas sokerinarkkia. Helevetin vastuunnotonta antaa jugurttia iltapalaks! Jaa, sä suosit printtioksennusvaatteita ja muumilakanoita. Meillä nukutaan vaan Finlaysonin fanttilakanoissa ja pukeudutaan egopuuvillaan, joka ei ikinä nukkaannu ja maksaa vain 49€ vaatekappele. 

Mielipiteet tarkoittavat varsinkin äitien keskuudessa pelkkää provoamista. Rakentavaa keskustelua ei saa aikaan sitten millään! Eikä mistään saa olla mitään mieltä. Ja kellekkäs vuodatat tätä rikkinäisestä levystä johtuvaa vitutusta? Toiselle äidille? Älä unta näe! Vertaistuki ja lohduttavat sanat alkaa olla yhtä harvinaisia kuin Saimaannorpat. Äiti on toiselle susi - sanonta alkaa olla pois muodista, koska se on niin loppuunkulutettu. Uusi elukka on astunut äidin saappaisiin, nimittäin korppikotka. Äidit parveilee siellä, missä joku toinen on heikommillaan. Nälvitään ja nokitaan sen sijaan, että tarjottaisiin apua tai neuvoa.

Ei ole helppoa olla koko ajan kaikkea ja antaa vielä vähän ekstraakin, että olisi parempi kuin hyvä melkeinpä jokaisessa asiassa. Se lärvi on väännettävä virneeseen, ettei kukaan vaan huomaa, että äitikin on tavallinen ihminen. Ne jotka täällä Somessa viitsivät raottaa sitä raidallista verhoa omaan parhaaseen arkeensa ovat pelkkiä tikkatauluja. On aika turhan yleinen käsitys, että julkisesti kirjoittavat ovat vapaata paskanistutus maata. Mutta mollaanhan minäkin! Ei, mä en kirjoita kenenkään blogiin kuinka paska joku on tai naura kenellekkään keskustelupalstoilla. Mä kirjoitan ajatuksiani yleisestä näkökulmasta - miltä musta tuntuu, enkä sormella osoittaen vain yhtä tiettyä.

Onko oikeasti niin, että enää vain positiivinen ulosanti on hyväksyttävää? Arkirealismi on muutakin kuin kuvan kauniita lastenhuoneita, MiniRodinia ja sokeritonta luomuruokaa!




perjantai 20. helmikuuta 2015

Onko lapsen kanssa riehuminen OK?

Ei ole vain äidin tapaa koskettaa lasta. Eikä ole vain ja ainoastaan yhdenlaista kosketusta. On pinnallista kosketusta ja syvemmälle menevää, voimakasta kosketusta. Erilaiset kosketukset joko aktivoivat tai rauhoittavat lasta. Kevyt selkään taputtaminen kannustaa lasta yrittämään. Isin kanssa rajumpi kisailu puolestaan lisää lapsen huippukorkeita kierroksia. Minä puolestaan tiedän tasan tarkkaan, minkälainen kosketus saa Kikkaran rauhoittumaan, rentoutumaan ja lopulta iltasella jopa nukahtamaan. Kikkara myös tietää, minkälaista kosketusta hän hakee mistäkin.

Mä olen aina ollut sen sortin äiti, että olen kauhtunut rajua koskemista. Mä en ensinnäkään näe mitään hauskaa ja herttaista siinä, että esimerkiksi isät roikottavat lapsiaan pää alaspäin ja heittelevät heitä vaikkapa sängylle. Vaikka otteet olisivatkin kuinka vahvat hyvänsä, aina voi sattua vahinko. Miksi tieten tahtoen niitä pitää lähteä hakemaan? Kiva alkaa selittämään ensiavussa, että heitin lapsen sängylle, kun leikittiin ja siitä hän tippuikin lattialle ja iski päänsä patteriin. Hienoa elää sen kanssa sitten, että oma rajuus aiheutti verta vuotavan vekin takaraivoon. Onko lautapelit tai askartelu out tänäpäivänä?

Meillä ei olla roikoteltu pää alaspäin eikä tulla roikottamaan. Mun mielestä lapsen kanssa voi leikkiä muullakin tapaa ettei aina rajusti. Mä olen myös meillä se tuomari ja liikennepoliisi. Se olen aina minä, joka puhaltaa isin ja pojan leikit poikki ja käy rauhoittelemassa Kikkaran huoneessa meneillään olevaa painimatsia. Mä en vain tykkää, leikki muuttuu liian villiksi. 

Meidän pienoinen ongelma kasvattajina on, että ollaan kaksi ääripäätä. Kultainen keskitie on tietyissä asioissa todella kaukana. Mä kasvatan kirkkopoikaa. Kun ollaan Kikkaran kanssa kahdestaan, me voidaan olla ihan hiljaa yhdessä. Me muovaillaan, askarrellaan, leivotaan, piirretään, rakennetaan legoja tai junarataa. Kikkara on liikkeissään rauhallinen ja puheissaan todella kohtelias. Kun isi tulee kotiin, poika muuttuu Tasmanian tuholaiseksi. Juostaan, kiljutaan, heitetään tavaroita ja riehutaan. Isi ihan selvästi suosii villipetokasvatusmetodia. Mä en sano, etteikö lapsi saa elää! Saa ottaa iltivillit, saa höpsötellä ja saa nakella sitä pikkuautoa pitkin seiniä, jos harmittaa. Mutta rajansa kaikella.

Sitten mä satuin lukemaan artikkelin riehumisesta. Tekstissä painotettiin riehumisen lukuisia etuja. Se kuulema aktivoi aivoja ja parantaa oppimiskykyä, sekä auttaa lasta kehittymään. Tekstissä myös korostettiin, että äitien pitää olla puuttumatta lasten ja isien väliseen riehumiseen ja antaa lapsen itse kontroloida omaa riehakasta puoltaan.

No, meillä on käsillä tällä hetkellä hankala tilanne. Kikkara on siis tottunut ottamaan ison, kaapinkokoisen sotilaan kanssa painimatsia ja Kunfu Panda otteluita. Minusta todella turhat taidot ovat sitten siirtyneet sinne päiväkotiin ja palaute on ollut, että Kikkara on raju otteissaan. On ollut liian rajua pukkimista leikkien yhteydessä, itkua ja Kikkaralle jäähyä. Mun mielestä riehumaan kannustaminen on lapsen hämmentämistä! Tällaisissa tilanteissa se tulee sitten esille. Eihän pieni lapsi osaa vielä erottaa, miten on "turvallista" nostattaa kierroksia ikätovereiden kanssa, kun isin kanssa saa painaa sydämensä kyllyydestä ja kaiken maailman professorit antavat peukkua koko hommalle.

Mä itse pelkäsin, ja pelkään koko ajan, milloin joku kiusaa tai satuttaa Kikkaraa. Nyt mun oma poika tekee sitä muille ja aiheuttaa toisille äidille samoja pelkotiloja, mitä itse pelkään. Mua ollaan päiväkodissa rauhoteltu, että se on ohimenevä vaihe ja, että se on saatu alusta alkaen hallintaan. Olen vaatinut, että siihen puututaan heti ja kunnolla. Mä olen myös koittanut sanoa soltulle, että ottaa rauhallisemmin, sillä Kikkara ei ymmärrä päiväkodissa, mitä tekee väärin, koska on aina leikkinyt isänsä kanssa näin. Olen pyytänyt isiä opettamaan Kikkaraa leikkimään muullakin tapaa, ei pelkästään kierroksia nostattamalla. Mun kanssa riehumista ei tapahdu, koska mä en salli mitään päälle hyppimisiä ja tönimisiä, joten mä en voi puuttua tilanteisiin, kun tönimistä tai tuuppimista tapahtuu.

Onko pikkuisen kaksipiippuinen juttu? Kannustetaan, mutta tulos on satuttaminen ja jäähypenkki. Joten mä vedin kokonaisen maissipellon nenäonteloihin tuosta artikkelista ja laitan kauniisti kukkivan kukkahatun päähäni. Ei riehumiselle! Kivaa voi tehdä muullakin tapaa.


Mitä mieltä te olette isien rajummasta tavasta leikkiä lasten kanssa?

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

HORMONIHIRVIÖN PÄIVÄKIRJA: Saako äiti sairastaa?

Kun kotona oleva kotiäiti joutuu kaatumaan flunssan kourissa sängyn pohjalle, lämpimän huopansa alle, lääkäri määrää särkylääkkeitä ja lepoa. Niin, mikä perkeleen lääkäri? Meillä ei pääse lääkärille ennenkuin on liian myöhästä. Kun soitat terveyskeskukseen, olet aina jonossa. Teennäinen naisääni nauhurista kertoo huonolla suomenkielellä montako henkilöä on jonossa ennen sinua. Saat ajan sairaanhoitajalle tai vaihtoehtoisesti, jos et pääse tiettynä aikana tulemaan heidän vastaanotolleen, menet päivystykseen viettämään aikaa kello neljän jälkeen loppuelämäksesi ja arvailemaan milläköhän kielellä joudut asiasi toimittamaan.

Sairaanhoitaja saa kirjoittaa maksimissaan kolme päivää sairaslomaa. Sairaanhoitaja ei tosin saa jatkaa lääkärin kirjoittamaa sairaslomaa. Eikö olekkin upeeta, jos et pääsekkään lääkärille ja kukaan ei ole tekemässä parin minuutin hommaa kirjoittamalla pari sairaslomapäivää lisää. Meni omaan piikkiin, että kolahti. 

Monesti mulle on myös käynyt niin, että jaksat raahautua terveyskeskukseen joko kävellen tai pyörällä. Flunssa ja paska yleiskunto romuttaa sinä aikana koko kehoa. Hiki lentää kuin suihkulähteestä ja sydän laukkaa kuin ahdistettu norsu savannilla. Tärisevin askelin pääset vastaanotolle ja lysähdät odottamaan tuomiota. "Ota Buranaa ja C-vitamiinia. Kyllä sä varmasti jo huomenna pääset töihin. Ei tästä oikein voi sairaslomaa kirjoittaa, kun ei sulla kuumetta tuon enempää ole kuin 37.3." Niin, että vittu vaan duuniin odottelemaan sydänlihastulehdusta. 

Jos jostain kumman syystä satut terveyskeskuksesta saamaan pari sairaslomapäivää - herätät kitkaa niin työmaalla kuin kotona. Työt kasaantuu työkavereille töissä ja sinulle itsellesi kotona. Äiti sai saikkua duunista, mutta entäs kotityöt? Saako saikkua myös äitiydestä? Voinko mä antaa saikkulapun kopiot myös isille ja taaperolle ja painua sen jälkeen sänkyyn? Tästä päästääkin osioon "flunssa paranee levolla." Niin millä? Mä olen jo unohtanut, mitä toi sana tarkoittaa. Voiko sitä syödä? Vielä, kun ei ole keksitty bluetoothilla toimivaa pesukonetta, jonka äiti voi ajastaa tai käynnistää peiton alta. Eikä teleporttaus toimi likaisten tiskien ja tiskikoneen välillä. Ruokaakin pitää laittaa, vaikka oma ruokahalu on hukassa kuin suunnistaja ilman kompassia. Riskin voi tietenkin ottaa ja jättää koko talouden hoidon isin harteille.

Mutta auta armias, kun perheen isi on sairas ja mittari näyttää sen 37.0. Voi luoja! Maailman joka ikinen seinä, Kiinanmuuria myöten romahtaa. Isi kuvittelee silloin, erityisesti silloinKIN olevansa kahdentoista tähden hotellissa. Sitä valituksien ja kolotuksien määrää. "Voinko tuoda kulta sulle vielä jotain muuta? Nenäliinaa? Teetä? Kurkkupastillia? How about your fucking balls?! Tiedätsä, kun siihen vitun nuhaan ei kuole! Ja hyvä, kun vessaan päästään ilman, että tarttee taluttaa. Ja on outoa, että jokaikinen mies kehuskelee, miten he ovat loistavia metsästysmiehiä, pyssysankareita, Call of Duty -mestareita, paint ball räiskijöitä ja armeijassakin osuttu niin komeesti tauluihin. Metsästysreissulla tehdään kaatoja ja osutaan kaukaakin siihen lentävään söpöön sorsaan. Mutta vessassa siihen saatanan pönttöön ei osuta!


Kun lapset sairastuvat, äiti hoitaa. Kun isi sairastuu, äiti hoitaa. Kun äiti sairastuu....  Kuka hoitaa? No veikkaappa.



sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Ystävänpäivälauantai

Sunnuntaita kaikille. Täällä mä istun huopani alla, teekupponen toisessa kädessä ja näpyttelen viiden sormin voimin tätä postausta. Nyt on jo myöhä... Mä olen moneen otteeseen ollut läppärin ääressä, mutta jotenkin vain ajatunut muihin hommiin julkaisun sijaan. Pakkanen on paukkunut ulkona ja aurinko on paistanut kivasti koko päivän. 

Meidän ystävänpäivän vietto alkoi suloisissa merkeissä jo torstaina, kun mentiin solttupojan kanssa Kikkaran päiväkotiin ystävänpäiväkahville aamusesta. Kikkara oli askarrellut uskomattoman suloisen kortin meille ja tehnyt sydänikkunakoristeen, jolle löytyi heti paikka makuuhuoneesta.

"These hands will hold your heart forever" Awwww!!


Lauantaina me päätettiin lähteä aamupiirrettyjen jälkeen katsastamaan naapurikaupungin ystävänpäivämeiningin. Yllätykseksi huomattiin, että poniratsastusta järjestettiin kahden suloisen ponin voimin. Pikku Kikkarahan oli ihan haltioissaan! Mä olen tähän asti ollut pollena kotona ja konttinut Kikkara selässä polvet mustelmille, joten oli ihana nähdä pienen reimu ihan oikean ponin selässä.


Ja sitten mentiin


Ratsastuksen jälkeen nälkä yllätti ja päätettiin haukata lounasta Kikkaran lempipaikassa - Saboeessa niinkuin Kikkara sanoo eli Subwayssa. Parasta on vegehunajakaura. Namnam! Kikkaralle maistuu juustokinkkusubbari maidolla ja pillillä.



Lounaan jälkeen käytiin pyörimässä kaupoissa ja mukaan Kikkaralle lähti kivoja värityskirjoja. Edelliset alkoivatkin jo olla niin täynnä taidetta, että oli aika ostaa uusia. Nämä oli huippulöytöjä!


Pikkuhyvää eksyi myös ostoskärryyn. Eihän viikonloppuirttareita voi jättää kauppaan!


Kävästiin myös Punnitse&Säästä- kauppassa hakemassa pähkinäsekoituspussin ja solttu löysi itselleen sitä parasta. Mä en tästä tykkää tästä juomasta. Maistuu mun mielestä hajuvedeltä, mutta tämä on ainoa soltun heikkous, jota tulee kotimaastaan ikävöityä.


Iltasella syötiin hyvin ja Kikkara nukahti jo seitsemän jälkeen, kun päikkärit jäi lyhyeen. Juteltiin mukavasta päivästä ja poniratsastuksesta. Pitää ehdottomasti löytää pieni polle, jolla me saataisiin alkaa säännöllisesti ratsastamaan! Harrastetaanko teillä ratsastusta?

Me käperryttiin soltun kans peiton alle leffan ja herkkujen pariin. Loppuilta tai alkuyö pikemminkin meni kirjaimellisesti oksennusta pidätellen, koska solttu halusi katsoa Hostel 3:n. Kaksi ensimmäistä me katsottiin Netflixstä tovi sitten, niin olihan kolmonenkin nähtävä. Huh, kannattiko? Sairasta sanon minä. Mä luovutin ensimmäisen tunnin aikana ja kömmin Kikkaran viereen. Solttu kesti loppuun asti. En ymmärrä, miten tämän sortin leffoille löytyy ideasta tykkääviä toteutukseen asti! Mä luulen, että taidan tarvita kunnon komediaa tänä iltana oman naaman peilistä tuijottamisen lisäksi.

Mutta kaiken kaikkiaan meillä oli tosi ihana Ystävänpäivä! 


Mites teillä Ystävänpäivä meni?

lauantai 14. helmikuuta 2015

Nyt se on täällä - Silverjungle kevät/kesä 2015

Hyvää ystävänpäivää kaikille! Tulin kertomaan, että upea, soma, ihana, värikäs, rohkea ja varmsti odotettu Silverjungle mallisto on nyt TÄÄLLÄ!!!
Mä olen innoissani ja olen löytänyt omat suosikkini. Onneksi huippusuositut tähdet seurasivat edellisistä mallistoista tähän uuteen konseptiin. Mä olen ainakin henkilökohtaisesti täysin hullaantunut tähdistä lastenvaatteissa.

Silverjunglen uudessa mallistossa vaatteet ovat leikkisän iloisia, raikkaita ja helpon kivasti yhdisteltävissä toisiinsa. Kokohaitari vaateissahan mahtava! Pienestä 74cm koosta aina 140cm asti ja tietyissä housuissa jopa 152cm asti. 

Tältä mallisto nyt näyttää!


















Lisää kuvia mallistosta pääset kurkkimaan TÄSTÄ.

Kivan rentoa ja sydämmellistä lauantaipäivän jatkoa. Ystävänpäiväkuulumista kerron ensiviikon alussa.