perjantai 19. joulukuuta 2014

Jouluhulluus

On hienoa olla äitihminen. Saa olla ahkera aamusta iltaan, huippuhyvä, luova, täynnä energiaa ja intoa sekä pitäähän äidissä olla ripaus joulun tuomaa lapsenmielisyyttä. Mutta onneksi edes äidin ei tarvitse yrittää olla täydellinen. Eihän kaiken tarvitse olla justiin! Epätäydellisyyskin voi olla rentouttavaa!

Kun pesukoneessa, tiekoneohjelmassa tai tehtaan huippuunsa ohjelmoidussa robotti Ruttusessa tapahtuu virhe ja näyttö vilkkuu punaisena erroria epätäydellisyydestä, menevät ne auttamatta epäkuntoon tai kärsivät takkuisesta toimintahäiriöstä. Kun ihminen ja etenkin se keittiössä hääräävä äiti rentoutuu ja oppii hyväksymään epätäydellisyyden, saattaa käydäkkin päinvastoin: Mieli paranee ja olo muuttuu kevyemmäksi, kun nuttura ei kiristä.

Google

Lehtien otsikot ovat pullollaan mitä upeimpia otsikoita. "Unohtumaton joulu!", "Kaunein joulu!", "Ikimuistoisin joulu!" Ja sitä rataa. Ei siis luo yhtään paineita äidille, joka yrittää muutenkin löytää kadotetun joulumielen sateen, pimeyden, kuran ja takaisin maksettujen veromätkyjen keskeltä. Mitä vikaa on otsikossa "Meidän joulu!" Joulu on kuitenkin eri näköinen, tuoksuinen ja makuinen jokaisessa kodissa. Jos saisin valita kumman jutun otsikon perusteella lukisin; "Unohtumattoman täydellinen joulu" vai "Hauskan epätäydellinen joulu!" niin ehdottomasti valitsisin viimeisen!

Vaikka se äitimuori siellä kotona ei olekkaan täydellisesti ohjelmoitu kone, vaan persoonallisia pikku erroreita täynnä oleva ihminen, niin varsinkin näin joulun kiireiden ja ahdistavan stressin aikaan kannattaisi muistaa omaa epätäydellisyyttä. 

Jos sisäinen pilkunviilaaja saa otteen pitkillä terävillä kynsillään, niin luulenpa että rauhallista joulua on turha toivottaa. Muistakaa siis upottaa jalkanne välillä punaisiin villasukkiin ja nostaa ne jalat pöydälle edes hetkeksi.

Hyvää viikonloppua!!!


keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Korvatippojen kirous selätetty!

Korvatulehdukseen määrätyt korvatipat koituivat aika ongelmaksi laittaa. Eihän kaksivuotias hulivili ymmärrä, että epämukavat tipat on laitettava, jotta pipi korvassa paranee. Kikkara ei edes tiennyt olevansa korvista kipeä, koska meillä korvatulehdukset oireilee pahana nuhana. Meillä oli aikamoista Tommya&Jerryä, kun tuli aika ottaa korvatipat esille. Kolme tippaa kaksi kertaa päivässä. Eihän se kuulosta pahalta teoriassa, mutta toteutappas se sitten käytännössä!

Kaikki ne mielikuvat, miten lapsi laittaa nätisti maate kyljelleen ja laskee päänsä äitinsä syliin ja makaa paikoillaan tippojen tiputuksen ajan ja pienen hetken tippojen laiton jälkeenkin ennenkuin saa vaihtaa puolta, voi heittää kylmästi roskiin! Ensinäkin mulla oli työ saada pikku Kikkara kiinni. Toiseksi saada hänet makaamaan paikoillaan sohvalla ja kolmanneksi pystyä koskemaan annostelijalla korviin niin, ettei Kikkara pompannut ylös ensimmäisen tipan jälkeen.

Parin ensimmäisten laittokertojen jälkeen tippoja oli enemmän pojan poskilla, kun ne valuivat solkena ulos korvista, kun pieni ei malttanu pysyä paikoillaan. Saattoi jopa pelätäkkin... Eihän tästä tullut mitään! Ja pakottamiseen mä en lähde! En todellakaan voi istua päälle ja tusertaa tipat korviin väkisin. Pakottamista on turha edes ehdottaa! Pitää olla mielikuvitusta sen verran, että keksii keinon, jolla epämukavasta ja välttämättömästä asiasta saadaan nopea ja pikkuisen mieluisampi.

No, näin joulun alla Kikkara on höpötellyt taukoamatta lahjoista ja siitä se ajatus sitten lähti. Mentiin kauppaan ja keräsin koriini Kikkaran huomaamatta kaikkea kivaa pikkurahalla ja se pikkukiva sitten paketoitiin pieniksi söpöiksi lahjoiksi. Näytin Kikkaralle lahjapussia, joka oli puolillaan houkuttelevan näköisiä lahjoja ja eihän Kikkara voinut niitä vastustaa. 










Niin loppui jahtausleikit ja tippojen tuoma mielipaha. Kikkara kellahtaa sohvalle nyt ihan mielissään, kun tietää, että saa pikku paketin, josta voipi paljastua uusi pikkuauto, jolla onkin sitten mukava leikkiä loppuillan.


Mitä kikkakolmisia te olette käyttäneet pikkusillenne epämukavissa tilanteissa?

tiistai 16. joulukuuta 2014

Heikko läskiperse

Näinhän se yleensä menee: Olet lopen kyllästynyt siihen, että oma olo on harmaan kulahtanut ja lempifarkut puristavat paljastaen sivuilta farkkujen päälle pursonneet jenkkakahvat. Miljoonannen kerran päätät tehdä asialle jotakin. Mä olen hyvin helposti innostuva ja päätän joka kerta aloittaa täysin uuden elämäntyylin. Kaikki tuntuu uskomattoman ihanalta ja taas on kirkasta valoa tunnelin päässä. Nyt mä laihdun!

Mutta sitten iskee poskiontelontulehdus, töissä on rankkaa, taaperolla on spagettiraivareita useampi päivälle ja sitten ne asiat alkavatkin vain luisua alamäkeen. Viikon jälkeen toteat, ettei se puhtoinen elämäntaparemontti ollutkaan ehkä sinun juttusi, että kyllä näin hullun sirkuksen pyörittämiseen tarvitaan vähintään sitä Fazerin sinistä. Eikä mulla itseasiassa ole juuri nyt aikaa kuntoilla. Kasvikset sun muut on liian kalliita tähän aikaan vuodesta ja kuntosalin jäsenyyskin maksaa pikkusen liikaa. Kaikki ylimääräinen on säästettävä joululle. Mä alotan maanantaina.... Tai paremmalla ajalla.... Tai heti tammikuun alusta. Uudenvuodenlupauksena!! Siis näin mulle aina käy! Ryhtiliike menee päin persettä ja haukkaan joka kerta liian ison palan, jota en pysty pureskella kunnolla. Sitten tulee se joka laihduttajan kirous - repsahdus.

Mä olen vissiin jotenkin hassu tai ehkä jopa yksinkertainenkin mutta mä jaksan jostain kumman syystä uskoa, että laihdutukseen liittyy kaikenlaisia uskomuksia ja monen silmissä harhakäsityksiäkin. Mä löydän tosi helposti selityksen ja tekosyyn siihen, miksi sieltä ja täältä pursoilee vieläkin. Ennen mä käytin surutta raskauskiloja ja synnytystä puolustuksena. Nyt se tuskin menisi enää läpi - Joo mä oon synnyttänyt kolme vuotta sitten!!?! Kaikista säälittävintä tässä on se, että mä uskon omiin selityksiin ja typeriin verukkeisiin, joiden varjolla voin surutta skipata kuntoilun. Siitä tulee jopa hyvä olo, kun joku ulkopuolinen uskoo selitykseni vatsamakkaroiden olemassa olosta.

Joskus mä saatan selittää etten kerta kaikkikaan laihdu, vaikka tekisin mitä tahansa. Mikä sinänsä on totta, koska en juurikaan käytä rasvaa. Leivän päällä pikkusen ja harvoin paistamisessa. Selitänköhän mä taas? Ja täytyy mulla olla aika isot luutkin... ainakin lantion alueella, koska toi takalisto on aikamoinen leivinuuni! Varmasti on hidas aineenvaihduntakin ja sekin varmasti johtuu siitä, etten ole hyvä juomaan litroittain vettä päivässä. Välillä mä olen syömättä ja välillä mutustellaan ateriankorvikkeita ja proteiinipatukoita... Jauhan omaa sontaa. Vaikka mä tiedän, että se yksi ja ainoa syy mun läskipersesyndroomaan on HEIKKO LUONNE.
Mä kusetan itseäni mennen tullen ja palatessa. Mä vaan maistan. No eihän yks karkki tapa... ja sitä rataa. Mä selitän itselleni, että on hyväksyttävää ahtaa ilta ysin jälkeen karkkia teekupposen kanssa, koska mulla ei ole muita paheita kuin karkki. Mä en vaan voi olla ilman karkkia! Joskus toivoisin, että niihin makeisiin irttareihin olisi lorahtanut syaniidia tai wc ankkaa ja olispa se nopeasti repsahtava luonne yhtäkkiä tosi skarppina ja tomerana eikä ottaisi yhtä ainoata karkkia pussista!

Sama luuserin heikko luonne osaa kyllä pyöräillä aistit valppaana vilkkaassa maanantailiikenteessä pikku Kikkara pyöränistuimessa. Heikkoudesta silloin tietoakaan! En kävele pitkin seiniä, putoile kaivoihin, töki ripsarilla silmiin meikatessa tai jää jumiin Anttilan liukuportaisiin. Olen vahva persoona, kun karkit ja korvapuustit pysyy etäällä, mutta odotappa vain, kun nämä rupeavat kiljumaan mun nimeä! Mässäys pääsee jälleen kerran uudelle ulottuvuudelle ja otetaan toinen maustekakun palanen siihen iittalan lautaselle.

Miksi mä en voi käyttää kekseliästä mielikuvitustani ja selittää itselleni aina, kun tekee mieli irttareita, miksi ei kannata kantaa niitä kotiin? Mutta ei! Syön suruun, syön iloon, irttareita stressiin, suklaata viikonlopulle, kamaan on perjantai!! Kukaan palsternakkaa silloin järsi ja sitä rataa! Ja pitäähän joulun kunniaksi muutama konvehtirasia ostaa ja herkutella vihreillä kuulilla. Ja taas sitä mennään ja housut puristaa.



Onko täällä muita, jotka kärsii läskipersesyndroomasta ja, joilla on sama elämäntaparemontin päivä kuin mullakin - Huomenna sitten.... ?
 

maanantai 15. joulukuuta 2014

Mistä kaikki alkoi?

Tiedättekö, että on vierähtänyt vuosi siitä, kun aloitin pahamaineisen hormonihirviön vuodatukset! Ajatella, että takana on yli 50 maanantaita! Näin vuosipäivän kunniaksi ajattelin herättää eloon ensimmäisen hormonihirviön postauksen uusien ja vanhojen lukijoiden iloksi ja suruksi. Hormoneistahan on niin helppo kirjoittaa. Ja siitä, miten ne onnistuvat aina pilaamaan kaiken! 

Ja näinhän kaikki alkoi:

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että hormonit ovat risteytyneet jossain vaiheessa skitsofrenikon kanssa. Mussa ainakin henkilökohtaisesti ilmenee liiankin monta puolta. Saatan seistä Cittarin kassajonossa onnellisena ja nauraa kikattaa miten ihanan ihmeellistä on, kun jouluaattookin on vain reilu viikko ja, kun päästään ulos kaupasta ja ostokset pakattua autoon, itkeä tuherran ääneen etupenkillä, kun lumet on sulannut ja sataa vettä!!!

Jopa solttupoika kysyy ensiksi tekstatessa, että millä tuulella olen. Jos uskaltaisi, hän varmasti kirjottaisi: is this Lindiz or Norman Bates?

Mutta te hormonit! Mitä pahaa naiset on tehnyt evoluutiolle, että tällainen käsite luotiin ja juuri meidän naisten kiusaksi?! On Japaninlippupäivät kerran kuussa kipuineeen ja kouristuksineen, hullunlehmäntautisyndroomaa aina kun vessapaperirulla on väärinpäin telineessä, narttukohtauksia ja muuten vaan ämmämäistä meininkiä. Miksi on aikoja, että hormonit saa estrogenisen pään luulemaan, että olen lihava ja ruma?

On synnytyskipua, tuskaa ja helvetillistä kärsimystä. Imetyksen aikana olet kuin Pamela Andersson ilman hepatiittia tietenkin. Ja imetyksen jälkeen jäljelle ei jää kuin märät roiskeläpät ja kuivat rusinat. Ajokoiran korvissakin on enemmän ryhtiä. On arpea ja ruttua, leikkaushaavaa ja ylimäärästä pelastusrengasta navan ympäri.

Mitäs miehillä on? Noooh, siinähän se lerssi roikku! Sillä ei tarvitse kuin kuseksia, tehdä temput ja välillä leikkiä itsekseen. Raskasta on miesten elämä! Ja sitten ne piruperkeleet kehtaavat puhua, miten akka nalkuttaa kotona tai, että se on TAAS väsy. Juoskaa mun nyrkkiin!

Sekin ottaa aivoon ja musta todella epäreilua, että naapurin Irmeli on tiukka ja timmi pari vuotta nuorempi nainen, jonka kroppa on kuin teini-ikäisen kolmen muksun jälkeen. Pitäis jaksaa näyttää hehkeeltä, vetää jalkaa muutakin kuin ne gollarit ja crocsit. Mutta kuinkas teet sen ihan joka päivä? RedBullin voimallako? Kultamokkaa suoraan suoneen?

Univelat painaa ihan synnäriltä asti. Kätilö hymyilee onnellisesti sanoen: Tervetuloa todellisuuteen ojentaessaan kylvetetyn ihanan nyytin kainaloon. Ja siitä se sitten alkaa. Ihanan kamala perhearki.

Hormonit syöttää pienen soikean pään täyteen sillä itsellään. Ne laittavat kyseenalaistamaan olenko mä tarpeeksi hyvä äiti. Ne onnistuvat sekoittamaan naisen pään niin kunniallisesti, että loppupeleissä sitä löytää itsensä itkemässä menetetyn kropan perään sekä huutamassa ääneen väsymyksen kanssa kilpaa omaa riittämättömyyttään. Ja miehillä ei ole hajuakaan mitä taas tapahtui.

Kumpa mä saisin joka ikisen ilkukurisen hormonipirulaisen tuohon keittiön pöydälle, niin iskisin niitä solttupojan 46 koon armeijamonolla niin, että jäljelle ei jäisi kuin märkä lätti!

Mitä on tapahtunut tasa-arvolle? Missä vaiheessa tulee miesten vuoro olla osallisena tätä kaikkea. Perhettä.. siis ihan kipuineen ja kolotuksinen? Vauvan saanti ei ole miehelle kuin hikinen orkku yössä ja kalunsakkin ne todennäkösesti pyyhkivät marimekon sivuverhoihin ennenkuin katoavat takavasemmalle tai nukahtavat. Meistä jokainen tietää, mitä se meille naisille on! Eihän ole mennyt nallenamut tasan, eihän?

Rakas päiväkirja! Ensimmäinen osa on nyt kirjoitettu. Yli vuosi sitten. Hormonihirviö toivottaa kaikille ihanille naisille ja miksi ei niille miehillekkin, jotka pääsivät tänne asti tekstissä ilman kiivastumista kivaa joulun odotusta ja päiväkirjan sivut tulevat aukeamaan jatkossakin aina maanantaisin suorien ja elämänmakuisten vuodatuksien parissa.

Peace!

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Jouluinen koti

Joulu on saapunut nyt meidänkin perheeseen. Esittelyssä siis joulua. Ehkä pienimuotoinen paniikki meinasi iskeä aamulla, kun tajusin, että jouluun on enää 10 päivää!! Meillä on kasa lahjoja paketoimatta ja muutama lähettämättä Skotlantiin. Kikkaran kaikki lahjat pitää kaivaa taaperovarmoista piilopaikoista ja kääriä lahjapaperiin.

Mun mielestä olisi loistavaa, jos joulukuu olisi kaikille paikallista vapaa-aikaa. Silloin ei tarvitsisi säätää arjen kiireiden ja töiden keskellä, vaan voisi vain keskittyä jouluun. Meillä alkaa sairastelujen jälkeen arki huomenna. Jännittää kauanko pysytään terveinä... Töissä on oltava, vaikka toimistot seisoo tyhjillään jouluviikolla... Pitkä viikko edessä ennen ansaittua joululomaa.






Meillä oli eilen meidän perheen kesken perinteinen puurojuhla ja tänä vuonna ne pidettiin meillä. Iso riisipuurokattila porisi hellalla, tortut paistuivat uunissa ja juustokakku oli jähmettymässä jääkaapissa. Rusinakiisseli oli keitetty jo aamusesta ja joulukuusi koristeltu aamupäivästä. Olin tosi täpinöissäni koko päivästä!






















Meneepä hassusti noi valot kuvassa!!




Rakastan hämärän pimeää kotia nyt, kun kaikki jouluvalot ja kynttilät on päällä! Enää ei ole yhtä ankeaa kuin ennen jouluvaloa. Tänä aamuna oltiin saatu kevyt lumipeitekkin, joten pitkän sairastelun jälkeen mentiin ensimmäistä kertaa kunnolla ulos.




Nyt mammalle syntymäpäiväkahville! 

Tunnelmallista sunnuntaita kaikille.

torstai 11. joulukuuta 2014

Kun korvatulehdukset on tullut jäädäkseen

Taas sai pikku Kikkara antibiootit korvatulehdukseen. Kuudes tulehdus tälle syksylle. Maanantaina meidät lähetettiin kotiin seuraamaan tilannetta. Mä sitten inhoan tuota seurataan - sanaa! Mä pyysin antibioottireseptiä valmiiksi apteekkiin odottamaan, jos flunssa ei alkaisi asettumaan parin kolmen päivän sisällä. No eihän sitä kirjotettu... Harmitti! Mä tiesin, mitä oli edessä kerran korvat jo punoittivat.


Tänään torstaina soitin aamulla terveyskeskukseen ja sai päivystykseen ajan iltapäiväksi. Melkein kahden tunnin odotuksen jälkeen päästiin lääkärin luo ja korvatulehdushan siellä oli. Enpä ollut yllättynyt. Kikkaran yskä oli muuttunut keskiviikon aikana limaisemmaksi ja etenkin ilta oli hankala. Ventolinea tuli annettua... 

Pikasenkan näyttäessä normaalia lääkäri kirjoitti suun kautta otettavien antibioottien sijaan korvatipat!! Yritin pyytää suun kautta otettavia, koska meillä oli suuria ongelmia silmätippojen ja -voiteidenkin kanssa, kun Kikkara poti silmätulehdusta. Taas tyrmäys. Jos tilanne ei asetu parissa päivässä, niin oli tultava takaisin. Silloin mulla pikkusen keitti ja sanoin lääkärille suoraan, että mua ei kiinnosta tuoda sairasta lasta tänne jonottamaan tunteja kovinkaan montaa kertaa viikossa. Jos avun voi saada heti ja kunnolla (toivottavasti siis), niin miksi ei hoideta asiaa sitten niin? Vaan kokeillaan nyt näin ja, jos ei parane niin laitetaan sitten ne, jotka auttaa. Perse sanon minä! Ei ole terveyskeskuksen odotushuone mikään maailman paras paikka sairaalle pienelle!



Noh, niinhän siinä sitten kävi, ettei Kikkara antanut laittaa tippoja. Mä en lähde sinne linjalla, että toinen istuu päälle ja toinen laittaa. Mä en vaan voi! Tiputin tipat pieneen vanupalloon ja laitoin ne kumpaankin korvaan. Toivottavasti tästä oli enemmän hyötyä kuin haittaa.

Kikkara on levoton... On nukkunut jo useita tunteja, koska päiväunet jäi pois terveyskeskuksessa jonottamisen takia. On lääkitty ja hoivattu. Silti herää itkeskellen. Mä istun ja kirjotan tätä sängyssä Kikkaran vieressä. Hänen varpaansa on näppäimmistöllä ja pieni nyrkki puristaa tiukasti mun villatakin helmaa. Ei äiti lähde tästä mihinkään kultapieni.

Meille ei olla esitetty vielä korvien putkituksesta minkäänlaista seikkaa. Eikä olla kokeiltu kuin yhtä toista antibioottia Amorionin rinnalle eikä viljelyäkään olla korvista vielä tehty. Me soltun kanssa ei olla putkituksen kannalla, joten siihen rumbaan ei varmankaan lähdetä. Mutta haluaisin silti kuulla putkituksen läpikäynneiden mielipiteitä!



Kertokaas korvatulehdusta potevien pienten äidit tietoa viljelyksistä, hyvistä antibiooteista, jos muistuu mieleen ja korvien putkituksesta.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kun potta muuttuu möröksi

Kikkara oli reilun vuoden ikäinen, kun ostettiin sininen potta ja siihen tutustuminen aloitettiin leikin varjolla. Siinä käytiin istuskelemassa ensin housut jalassa ja välillä se toimi ihan konkreettisena tuolina telkkarin edessä. Me ei olla otettu minkäänlaisia paineita kuivaksi opettelun suhteen. Tämän näköisestä hommasta pottailu lähti käyntiin.



Hyvin käyntiin lähteneestä pottailusta kiitos kuuluu pääasiassa soltulle. Mä olen tehnyt puuduttavaa iltavuoroa viimeiset kaksi vuotta ja siirryin aamuvuoroon tosiaan vasta elokuussa. Mun ja Kikkaran aamut ovat olleet puistoissa ja avoimessa päiväkodissa oloa. Hyvin harvoin oltiin koko aamua kotona päikkäreihin asti. Joten potalle opettaminen jäi pakostakin vähemmälle arkiaamuisin. Isi on tehnyt hyvän pohjatyön iltapäivisin ja kesän jälkeen meillä on ollut kuiva taapero.

Oli meillä tietty hankaluuksiakin ja potasta tuli mörkö. Jokaisen pienen pojan äiti tietää varmasti, että silmätippoja voi käyttää muuhunkin kuin vain silmiin. Me ollaan oltu kauan lastenpolin lääkärin tarkkailussa ympärileikkauksen suhteen. Jatkuvat tulehdukset kiusasi kireyden takia. Kerran Kikkara sitten teki pissin pottaan ja pissaaminen nähtävästi sattui tulehduksen taas iskiessä. Potasta tuli kummajainen, johon ei enää edes katsottu. Pieni yhdisti potan ja kirvelyn. Ette usko millanen Kikkaran tsemppaaminen ja pottaan takaisin ystävystyttäminen meillä oli silloin edessä... Pissa ei tullut pottaan vahingossa, siitä Kikkara piti huolen. Kun hätä alkoi käydä sietämättömäksi alkoi hysteerinen itku ja vaipan kaipuu. Kikkara kai ajatteli, että tuttuun ja turvalliseen vaippaan pissiminen ei sattunut.



Pottailu oli tauolla kauan. Viikot vierivät reippaina... Pidin huolen, ettei pieninkään tulehduksen poikanen kummitellut minkään nurkan takana, kun pitkän tauon jälkeen esiteltiin Kikkaralle jälleen sininen potta. Mietittiinkin jo, että ostettaisiin uusi ja erilainen potta, johon Kikkara ei välttämättä yhdistäisi mörköä. Mutta ei, mörkö oli tullut jäädäkseen. Mikään ei syrjäyttänyt kirvelyn pelkoa. Ei piirrettyjen katseleminen pottailun yhteydessä, ei veden lorina, ei lämpimän veden lisääminen pottaan (joku vanhankansan pissauskeino kuulema, kun lämmin höyry tekee tehtävänsä?), ei juominen pottailun potalla, ei tarrat, ei lelut, ei laulut, leikit, jäätelö.....

Ja sitten mä päätin, että mörkö on selätettävä! Vaippa oli kuitenkin kaikista pahin vaihtoehto meidän tilanteeseen ja siitä oli päästävä eroon. Mentiin Kikkaran kanssa päiväunien jälkeen potalle. Kikkara katsoi sinistä pottaa kylppärin lattialla tyyliin - älä unta näe! Silloin mä vetäsin viimeisen oljenkorren esille. Kinderin. Olisittepa nähneet pojan ilmeen! Hän istui hieman vastahakoisesti potalle... Punnasi... punnasi... ja huomasi pian lorottavansa ilman kipua. Poika hymyili leveästi potalla Kinder yllätysmuna kädessään.

Päivät kului ja Kikkara teki ystävyyttä potan kanssa yhä enemmän ja enemmän. Onnistuneista pissikerroista sai jugurttirusinoita ja tarrasysteemi otettiin taas käyttöön.  Perjantaina sai sitten ansaitusti hyvää kaupasta. Kikkara valitsi melkeinpä aina pikkuauton. Automiehiä!

Mörkö oli selätetty! Siitä päivästä lähtien meidän Kikkara on viilettänyt täällä kotona jo useamman kuukauden söpön pienet Disney Cars pikkuhousut jalassaan ja vaipoille ollaan sanottu heipat.




Mites teillä pottailut? Missä vaiheessa on opetettu potalle ja kuinka vanhana vaipoille ollaan sanottu hyvästit?