tiistai 30. elokuuta 2016

Kaikille teille, jotka vihaatte itseänne tänään!

Hei sinä siellä! Kurkkaappa paljonko kello on! Se on juurikin niin paljon, että on aika lopettaa itseinho! Tiedätkö, että menetät uskomattoman suuren osan elämästäsi siihen paskaan ja se saa loppua nyt! 

Here´s the deal. Uskon, että on vaikea kuvitella, että jokainen tuolla jossain on valmiina nappaamaan sinut kultakimpaleena. Uskon, että peilikuva ei aina ole kaikkein mieluisin kuva ja uskon, että on helpompaa napata pari palaa suklaata ja luvata aloittaa terveellinen arki sitten ensi maanantaina kuin aloittaa se heti ja lähteä juoksulenkille. 

Tässä on minun tarinani:

Kahden lapsen äitinä tiedän, kuinka kaikki kroppaa koskeva huomauttelu - jopa ne kohteliaisuudetkin saa kiemurtelemaan epämukavuudesta. Ennen lapsia olin kunnon sporttimimmi. Kuntosalia, lenkkiä, nyrkkeilyä, diettejä ja vähän lisää kuntosalia. Painoin 58kg ja pituudeltani olen 172cm. Housujen tuumakoko oli 28. Nyt saisin tuon kokoisiin housuihin pelkän käsivarteni.

Kikkaran syntymän jälkeen, neljä vuotta sitten timmille kropalle sanottiin hyvästit. Takamus levisi, rinnoista tuli eri pariset ja litteän vatsan tilalla oli nahkareppu. Pieni ja söpö kiinalainen tatuointimerkki dream levisi ja paukkui liitoksistaan alavatsassa vauvamasun kasvaessa ja tänä päivänä merkki varmasti unelman sijaan tarkoittaa nakit ja muusit! S- koon vaatteet vaihtuivat M:ään ja L:ään, joskus jopa isompiin. Kuljin pitkään äitiysvaatteissa illistellen jokaiseen peiliin ja murjotin. 

Vasta vuoden jälkeen paino alkoi hiljalleen tippumaan yli seitsemänkymmenen kilon rajamailta. Se pysähtyi jonnekkin kuudenkymmenenviiden nurkille. Kunnes taas plussassin ja tervehdin hyvää ystävääni mielihaluja. En koskaan syönyt kahden edestä. Pahoinvoinnin seurauksena kaikki makea jäi pois. Silti kerrytin kiloja. 

Tänään kannan mukanani käsivarressa heiluvia allilalleja, leveitä reisiä, jotka hankaavat jopa ärsyttävästikkin yhteen kävellessä ja röllykkä vatsaa. Mutta se on ihan fine! Tässä röllykässä on kasvanut kaksi ihanaa poikaa. Rintoja koristaa arvet. Ne saattavat olla rumia mutta kertovat ainoastaan sen, että näillä rinnoilla on ruokittu ne samat pienet pojat.

En tiedä pitääkö uusi arki minut niin kiireisenä vai mikä mutta en ehdi jäädä murehtimaan humppakahvoja ja takamuksen appelsiini-ihoa. Uutta kroppaani. Minulla on kaikesta huolimatta hyvä olla.



Joten kuule, kaikki muotisuunnittelijat, nykypäivän muotisuuntaukset, trendit, kuntosaliselfiet instagrammissa, xs-kokoiset vaatteet L:n kokolapussa, sun aivot - ne ovat kaikki valehtelijoita! Sinä et ole ainoa, joka pitää itsesäälissä ryvennyttä monologia kylppärin peilin edessä. Jokainen koittaa voida paremmin nahoissaan! Pitäähän siinä nahassa elää mahdollisimman kauan.

Siksi toiseksi, mikä kukaan on sanomaan, että aloitat karppaamisen tai hiilareiden laskemisen huomenna. Mikä kukaan on huomauttelemaan höllyvästä vatsastasi? Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa paskaakaan, jos sinä itse olet tyytyväinen. Ja, vaikka et olisikaan, kuuluuko se muille? Ehkä sinä et tältä istumalta rakasta itseäsi tarpeeksi paljon uskoakseni minua mutta sinä et ole yhtään selitystä velkaa kenellekkään!

Lopeta itsesi ruoskiminen! Kelpaat sellaisena kuin olet! Minäkin kelpaan. Kukaan ei ole ansainnut tulla kohdelluksi huonosti. Itseinhon sijaan osoita itsellesi hyvyyttä. Sinulla on lupa olla juurikin tuollainen kuin olet! Ei kauneus tai komeus ja hyvinvointi ole ansaittu ainoastaan hoikassa vartalossa. 


maanantai 29. elokuuta 2016

Lautahan se siinä!

Vauvan synnyttyä lastenvaunut ovat olleet se ainoa menopeli, millä meillä lähdetään liikenteeseen ja näin tulee taas olemaan pitkän aikaa.

Lastenvaunut myös rajaavat menemistä - vaihtoehtona on vain käveleminen. Välillä Kikkara on kulkenut meidän matkoja omalla polkupyörällään mutta kyllästymisen riski on aina ollut olemassa ja pienen pyörän perässä vetäminen ja vaunujen työntäminen kauppakasseineen ei aina ole ollut se helpoin ja mieluisin vaihtoehto. 

Niinpä meidän menemistä helpotettiin mummolan suunnalta ja meille ostettiin lahjana vaunuihin asennettava Carenan seisomalauta. Vaikka Kikkara on jo neljävuotias reipas poika ja kävelee mielellään kauppa- ja päiväkotireissuja, väsyy hänkin. Ja saakin väsyä.





Kun aamupäivä on juostu puistossa kaupungin toisella puolella on sanomattakin selvää, että kotiin käveleminen väsyttää ja kiukuttaa. En minäkään nauttimisen riemusta kävele, vaan pakosta. Mun mielestä neljävuotias on vielä pieni eikä meillä ainakaan tarvitse huimia matkoja kilometri kaupalla kävellä.

Listasin tähän seisomalaudan plussat ja miinukset nyt, kun lauta on ollut parin kuukauden verran käytössä.

+ Kätevä! Saa useaan malliin kiinni pidemmän kiinnityshihnan ansiosta.
+ Kevyt työntää
+ Isot renkaat
+ Pystyy taittamaan ja ruuvaamaan ylös, kun lautaa ei käytetä
+ Sisarus matkustaa näppärästi
+ Arjen pelastus

- Kolisevat ja äänekkäät renkaat, jos lapsi ei seiso laudalla
- Laudan ollessa maassa, joutuu kävellä kaukana takana tai jopa sivulla ettei tule potkineeksi lautaa kävellessä
- Ei toimi silloin, kun vedät vaunuja perässäsi eli olet joutunut kääntämään vaunut auringonpaisteelta toisin päin.



Onko teillä kokemuksia seisomalaudoista ja, kuinka teillä sisarukset kulkee mukana?

torstai 25. elokuuta 2016

Kun parisuhde on p#ska

" Pienten lasten vanhempia pitäisi kieltää edes miettimästä eroa ennen kuin heidän nuorin lapsensa on vähintään kolmevuotias. "  Muistan myös kuulleeni viisauden, että ensimmäisestä vauvavuodesta kun selviää, selviää mistä vain. 


Näitä viisauksia tuntuu riittävän...

Noh, muutaman päivän takaisesta pohjakosketuksesta on selvitty ja elämä alkaa näyttämään vähintäänkin siedettävältä. Jo pitkän tovin on tuntunut, että tässä ollaan suoraan sanoen kahlattu arkea läpi muistamatta antaa toisille minkäänlaista huomiota saati sitten läheisyyttä. Parisuhteen sijaan, me eletään enemmin emotionaalisessa, paahtavan kuivassa erämäässä henkisesti nääntyneinä. 

Mies on ammattiloukkaaja. Kovan tunteeton kivi, jonka kusipäisyys hipoo valioyksilön titteliä. Enpä mä sen huononpi ole... Mulla tosin menee nykyään pitkään tilanteiden käsittelyssä. Kun mua kohtaan hyökätään, tunnen sen koko kehossani, en vain mielessäni. Ennen saatoin armotta tykittää takaisin ja paiskata vielä laukullakin mutta hormonien sekoittaessa vauvakuplaista päätä, tunnen olevani pelkkä nyhverö, joka imee itseenä kaiken ja nyyhkyttää sitten pahaa oloaan tyynyliinaan lasten nukahdettua. Aamulla ollaan ihan hajalla. Jos päivä vielä sattuu alkamaan siten, että Kikkara kieltäytyy syömästä aamupalaa ilmoitettuaan tomerasti ettei hänellä ole käsiä, vauva onnistuu täyttämään vaippansa sillä itsellään niskavilloihin asti ja itse astut paljain jaloin, vauvan pyllynpesureissulla kissan yökkäämään karvapalloon, tuntuu perjantai kolmastoista ja aprillipäivä tunkeutuneen samaiseen maanantaihin.

Tähän skenaarioon, kun lisätään keittiön tiskivuori, jolla on ennen ensimmäistä kahvikuppia jo keskisormi pystössä, pohjaton pyykkikori, jonka uumenista ei päässytkään Narniaan, epäonnistunut ruskeakastike ja mies, joka tulee aamuvuorosta kotiin kritisoiden, kun lapsia ei ole viety ulos. " Eihän tuolla nyt niin paljon sada!" on äidin mitta aika täysi ja perkeleet täyttää sana-arkun lepertelyjen sijaan.

Jossain tällaisessa vaiheessa suhteestamme katosi avoimmuus ja lämpö. Väsyminen ja oma riittämättömyyden tunne syrjäytti aggressiivisesti suhteesta kaiken hyvän. Vaikka jokainen tietää, että sanojen takana on mahdollisuuksien maailma, on silti helpompi sulkeutua kuin avautua tunteista. Arki kahden pienen äitinä ei ole ollut hellä parisuhteelle. Tuntuu, että on helpompaa istua hiljaa ja nieleskellä kuin alkaa vääntämään päivän päätteeksi väärin viikatuista potkuhousuista tai maksamattomista laskuista. Monesti nukahdan poikien kanssa iltaisin yhtä aikaa kuin tsemppaisin ylös, vetäisin naaman maskaralla tällinkiin ja löytäisin energian miehen mieleiseen kotivideon tekemiseen. 

Olen nykyään ollut usein ymmällä itseni kanssa. Alkanut pelkäämään torjuntaa, itkenyt yksin itkuni, silloin kun olisi pitänyt soittaa ystävälle. On ollut vaikeaa olla tarvitseva. Uskallan luottaa itseeni eniten hädässäni ja toimin parhaiten stressin alaisena. Puuskutan päiviä läpi liiankin täysiä. Näen vain pojat. Unohdan itseni ja välillä kaiken muun. 

Tiedättekö ne pakatut laukut ja muutama päivä mummolassa lasten kanssa tekivät terää! Vaikka mieli on vielä maassa edellisen riidan jäljiltä, akku tuntuu silti olevan täysi. Ehkä tästä noustaan ja lusikoita ei vielä jaettaisi.... 



Kuinka teillä riidellään ja, minkälaisin keinoin pääsette taas sopuun?

perjantai 19. elokuuta 2016

Muistatko valopiilon?

Kuinka vinksallaan ohimosta pitää olla, että nauttii kesän päättymisestä? Onko siinä jotain hullua ettei ole kesäihmisiä? Inhoan paahtavaa kuumuutta, hyttysiä - lähinnä kaikkea, mikä lentää ja pistää. En voi sietää hikisiä kainaloita, tahmaisia aurinkorasvoja ja kuuman kosteaa kolmea huonetta ja keittiötä. Ärsyynnyn suunnattomasti tunteesta kuin kotona olisi sauna päällä kellon ympäri.

Nyt on hyvä! Lämpömittari on tippunut alle +15 asteen. Syksy on tulossa! Siinä on ihanaa kaikki! Se, miltä aamut tuoksuvat kylmän yön jälkeen. Värikkäät vaahteranlehdet, jotka keinuvat tuulessa ja pitävät vielä sitkeästi kiinni puunsa oksista. Ilahdun kärpässienistä nurmikolla, sateesta ja veikeän värisistä kumisaappaista. Rakastan lämpimiä villasukkia, jotka saa taas kaivaa esille. Höyryävää kahvikuppia, pimeneviä iltoja ja paksua huopaa, jonka alle käpertyä. En voisi olla ilman kynttilöitä ja niiden luomaa tunnelmallista hehkua.


Rakastan, miten auringon säteet sytyttävät marjoja täynnä olevat pihlajat loistoonsa, kuinka kurkiaura huutaa hyvästejä siniseltä taivaalta ja, miten metsät notkuja marjoja. Syksyllä alkaa taas arki. Viikkoihin tulee turvallista tasapainoa. Muistan, kuinka lapsuudessa joulun odotus alkoi syksystä. " Enää 100 päivää jouluun." Koleaan vuodenaikaan mahtuu myös yksi huimimmista juhlapyhistä - Pyhäinpäivä. Halloween on ehkä mahtavin juttu koskaan! Jopa Kikkara odottaa, että saa pukeutua kummituks

Muistatko sinä valopiilon? Leikin, jossa kadottiin joukolla pimeyteen taskulamppujen kera ja yritettiin etsiä muita? Kuinka jännittävää se oli. Varsinkin heille, jotka pelkäsivät pimeää. Minä kuuluin heihin! Saatoimme hiippailla pimeydessä tunti kausia etsien tovereita ja piilopaikkoja. Se oli sen aikakauden Pokemon Go.



Syksy toi mukanaan uusia tuulia blogiinkin. Vaikka niin vannotin, että näin on hyvä ja en minä koskaan ja sitä sun tätä niin, meidät tosiaan löytää jatkossa Vauva.fi yhteisöstä. Tämä alusta tulee päivittymään entiseen malliin Vauva.fi blogin rinnalla. En osaisi olla ilman Bloggeria ja Vauva.fi:ssä on uusi alusta, jota opettelen käyttämään ja omaksumaan. Voit siis halutessasi seurata meitä kumpaa kautta haluat.

Muistathan myös Facebookin sivut sekä meidän Instagramin! 


Nyt toivottelen mukavaa viikonloppua kaikille!

torstai 18. elokuuta 2016

Vauva.fi

Täällä ollaan! Kurkkaa Tutipuu vauva.fi:ssä

Ihana syksy ja välikausivaatetus

Syksy ja välikausivaatteet. Mun lempparivaatetus! Nyt on esittelyssä Kikkaraisen syysvaatetusta. Keväällä Kappahlista ostamani keltainen ilopilleritakki menee onneksi vielä nyt. Kikkaran huima kasvu on toivottavasti hieman hidastunut. Pipofriikkinä tykkään haalia vaatteisiin sopivia lakkeja, joten tässä keltainen kokonaisuus.


Suru olisi tullut puseroon, jos viime syksynä hankittu Molon takki olisi ollut liian pieni! Onneksi 116cm takki on reilua mitoitusta ja menee vallan mainiosti vielä tämänkin syksyn. Takki on niin meidän lemppari!


Ej Sikke Lej:ltä on lila softshell takki. Ensimmäistä kertaa veikeä pöllötakki merkkeineen testissä ja laadultaan on ollut todella hyvä! Uusimpina vaatteina on Polarn O. pyretin välikausivaatteet. Pääsin juuri purnuttamasta sisävaatteiden huonosta laadusta, joten katsotaan, kuinka ulkovaatteiden käy päiväkotiarjessa, joka alkaa syyskuun alussa. Kengät meillä on vielä hakusessa. Onneksi tennareilla on pärjätty tähän asti mutta syksyn kirpeimmille aamuille on sitten kunnon kengät.


Valmiina syksyyn!



Jokos teillä ollaan valmistuttu syksyyn ja, mikä on tämän syksyn MUST ostos? 
Meidän oli Kikkaran toiveesta sateenvarjo.



Olen vahva äitini ansiosta - Sponsoroitu video

Sain sähköpostiini todella liikuttavan videon, jota en voinut katsoa kyynelehtimättä. Voi sitä tunteiden kirjoa! Mulla tuli ikävä äitiä, joka parhaillaan viettää kesälomaansa Lapin maisemissa rentoutuen. Uskon, että jokainen tarvitsee vierelleen vahvan pystyäkseen olla itse vahva. Mun vahvuuden lähde on ehdottomasti oma äitini. Äiti on aina ollut läsnä kaikessa. Äiti on kuin mun varjo. Aina mukana. 

Sain parhaan lapsuusajan ja siitä jäi pelkkää hyvää muistoksi. Sain tuntea kodin lämmön ja rakkauden. Meillä kodin onni ei riipunut rikkauksista, koosta, kauneudesta tai ylellisyyksistä. Kaikki riippui äidistä. Kun tuli aika kohdata nuoruus, äiti oli tasoittamassa kivisiä polkujani, aina. 

Aikuisiällä äidistä tuli paras ystäväni. Kikkara näki synnyttyään vanhempiensa lisäksi mun äidin. Äiti oli vahvin taustatuki synnytyksessä. Äiti oli myös mukana, kun valitsimme omaa kotia ja oli ensimmäinen, joka kuuli, että meille syntyy pikkukakkonen. Äidillä on kolme roolia, äiti, mummu ja kummi. Äidin mielipide ja siunaus asialle kuin asialle on tärkeä. Sen kanssa asiat etenevät tai sitten ei. Opin myös äidiltä kaiken sen, mitä olen tänä päivänä.


Nyt ymmärrän kiitollisin mielin, mitä äidinrakkaus on kahden pienen pojan äitinä. Pyrin olemaan yhtä hyvä äiti heille, kuin äitini on ollut minulle. Aina läsnä, ymmärtäväinen, pullantuoksuinen, rakastavainen ja luotettava.

Eikö olekkin ihmeellistä, miten neljä pientä kirjainta voi pitää sisällään jotain niin suurta? 

Äiti




"It takes someone strong to make someone strong. 
This summer, as we celebrate the world’s athletes at the 2016 Olympic Games, let’s not forget the person whose strength inspired them along the way: 
Mom. 
Thank you, 
Mom."




Menikö sinulla roska silmään videota katsoessasi?

'sponsored post'