tiistai 31. maaliskuuta 2015

Instagram - olethan sinäkin siellä?

Vielä reipas vuosi sitten en ollut innostunut Instagrammin vouhutuksesta lainkaan. Monissa blogeissa vilisi instaviikkoja sun muita. Niitä oli mukava käydä katselemassa, mutta koin sen liian työlääksi omalle kohdalle ja enhän mä edes ottanut silloin niin paljon kuvia?!

Vaan kuinkas kävikään? Maailmalla hurjan suosion saavuttanut Instagram vei mukanaan! Pomppasin kuvapalveluun, jonka tarkoituksena on dokumentoida elävästi jokapäiväistä elämää. Teitä varmasti on siellä ruudun toisella puolella, joille sana Instagram saattaa olla koreaa, joten pikkuinen, parin lauseen pituinen "priiffi" Instagrammista. Se on siis ilmainen sosiaalinen verkosto, jossa voi jakaa kuvia ja lyhyitä videoita. Instagram on älypuhelimella toimiva sovellus, joka täytyy ensiksi ladata kännykkääsi. Kuvia voi tarkastella tietokoneella, mutta niiden lataaminen toimii puhelimella. Palvelun avulla voi jakaa kuvamateriaalia omalle profiilille sekä seurata maailmanlaajuisesti muiden kuvia ja materiaalia jaaten sydämiä.

Sovellus tarjoaa kuville paljon erilaisia suodattimia, joilla kuvaa voi muokata mieleiseksi. Monet suodattimet jäljittelevätkin vanhanaikaisen ja klassien paperivalokuvan tyyliä. Mä olen melkeinpä jopa satavarma, että Instagram on saanut jonkin asteisen inspiraationsa vanhanaikaisesta Polaroid-kamerasta, jolloin sait käsiisi valokuvan minuutissa ottamisen jälkeen. Instagram yhdistääkin tässä kätevästi nykytekniikan avulla kaksi asiaa - instant-kuva ja sähke. Oman kuvaan voi näppärästi lisätä paikkatiedot gps:n avulla sekä lisäillä tägejä, jotka helpottavat kuvan etsimistä.




Onko tämä turha vai ei? Riippuu tieten omasta itsestään. Kurkaa ihmeessä mun profiili kuvaa klikkaamalla. Koen olevani suhteellisen aktiivinen Instailia ja sinne tulee kuvia, joita ei välttämättä täällä blogin puolella nähdä. Yleensä Instagram ja blogin Fb-sivulle tulee samoja kuvapäivityksiä.




Uusia seurattavia olisi tosi kiva löytää, joten jätä ihmeessä Instanikkisi kommenttikenttää tai klikkaile Instan puolella Follow, niin löydän teidät sitäkin kautta.

Eipäs muuta kuin räps räps!

maanantai 30. maaliskuuta 2015

HORMONIHIRVIÖN PÄIVÄKIRJA: Kielletyt aiheet

Varsinkin äitibloggaajat tuntuvat elävän täällä somessa omien blogiensa kautta jonkinlaisessa kuplassa. Johtuneeko sitten söpöstä vauvakuplasta, hormoneista, heikosta akusta pienen pitäessä koko perhettä hereillä yöt vai kiristääköhän kukkahattu päätä liikaa. On nimittäin aiheita, joista ei saa puhua tai kirjoittaa. Joista ei saa olla mitään mieltä ja antaa asioiden vain olla, miten ne on tai sitten tiettyillä asioilla on vain yksi kanta: Suvaite se.

Jännä asia, miten maahanmuuton ongelmista ja maahanmuuttajista ei saa tässä maassa puhua sanallakaan! Välittömästi napsahtaa rasistin leima otsaas ja saat vihat niskaas muukalaisvihan lietsomisesta, jos edes vihjaat maahanmuuttopolitiikan uudelleen miettimistä tai osoitat kantasi tiettyä ihmisryhmää tai uskonta kohtaan. Vaikka näkyviä ongelmia on, kukaan ei halua niitä myöntää. Lehdet tuntuvat peittelevän rikollisten mamujen jalanjälkiä ja hyssytellään ja paapotaan. Aina vedotaan siihen, että kyllähän suomalainen mieskin raiskaa ja pieksee vaimonsa. Joten kai se on ok mamuiltakin? Tehkää rikos, kärsikää naurettavat tuomiot ja jääkää vielä maahan nostamaan etuuksia joilla elellä taas mukavasti. He ovat takuulla väärinymmärrettyjä ja suurin syyllinen istuu varmasti työvoimatoimistossa, joka epäonnistui kotouttamissuunnitelmassa eikä kertonut tarpeeksi osaavasti, että Suomessa naisella on paljonkin oikeuksia eikä ole samalla viivalla kapisen kulkukoiran kanssa.

Pystyn julistamaan suureen ääneen vihaavani Singerin ompelukoneita ja saavani yökkäyskohtauksia Salkkareista ja kailottamaan miten en tykkää sitten pätkääkään hammaslääkäreistä, mut heiiiiii! Se on OK, ei kaikkien tartekkaan tykätä kaikista - toinen tykkää muhkummasta mutta katokki saatana, että rakastat jokaista maahanmuuttajaa eikä sulla ole mitään pahaa sanottavana!

Päivähoidosta ei saa sanoa yhtään kritisoivaa sanaa, vaikka on kaikkien tiedossa, että päivähoidon laatu vaihtelee luvattoman paljon. Ei saisi napista korkeista päivähoitomaksuista yksityisellä puolella ja maksaa mukisematta niistäkin kesäkuukausistakin, kun päiväkoti seisoo tyhjillään ja olla vain uskomattoman kiitollinen, että se hoitopaikka on varattuna syksyllekkin. Eihän se mitään haittaa, vaikka kusinen vaippa on housuissa koko aamun  ja vaihdetaan vasta välipalalle tai pieni joutuu olemaan paskavaipassa niin kauan, että jollakin on aikaa se vaihtaa. Ei saisi moittia liian isoja ryhmiä ja henkilökuntavajetta. Ei saisi päivitellä, miten lapsella ei ollut taaskaan kuravaatteita ulkona tai sitä fleecehaalari kaulureineen haalarin alla.  Pääasiahan tässä on, että alan ammattilaiset hoitavat meidän lapsiaan, vievät ne ulos, leikkivät ja syöttävät. Sillähän onkin vain merkitystä! 

Eikä missään nimessä kannata sanoa ääneen, että laitat kananugetit uuniin iltaruualle. Kuka edes syöttää sellasta moskaa lapselleen? No, maailman paskin mutsi! Kun eineksethän tappaa! Kaiken on pakko olla luomua ja sokeritonta. Ja muustahan ei kannata edes kirjoittaa! Siis pelkästään vastuuntunnoton vanhempi myrkyttää lapsensa maustetuilla jugurteilla ja nakeilla. Kaupasta kotiin  kannetaan ainoastaan rahkaa ja kokojyvätuotteita. Kiillotetaan omaa sädekehää ja voidaan paremmin, kun ollaan julkisesti julistettu, ettei meidän tenava tule syömään karkkia tai juomaan mehua ennen kymmenen vuotta.

Äidin oma-aika on jokotai-aihe. Siitä näkyy olevan ainoastaan mustavalkoisia mielipiteitä. Joko omaa-aikaa on ihan jokaiselle bileviikonlopulle ja kuntosali-illalle asti tai sitten äidit jököttää lastensa kanssa kotona onnellisena leipoen sämpylöitä. Menevillä äideillä tulee ahdistus omasta lapsesta ja seinät kaatuu päälle ja kotona viihtyvät eivät ymmärrä, miten omasta lapsesta voi ahdistua ja, miksi siitä kaikesta pitää saada breikki. Tästähän ei myöskään saa olla mitään mieltä.

Merkkivaatteista ja niiden laadusta ei saa kirjoittaa sanaakaan negatiivista. Etenkään siitä,  kuinka kalliita ne on ja hajoaa ja nukkaantuu samalla lailla kuin halppiprinttivaatekkin. Normi henkkamaukkaa on myös turha tarjota merkkiuskollisille, jotka ovat päätyneet sokean lailla mielikuvamarkkinoinnin uhreiksi. Mulla roikkuu narulla neljä Po.pin pitkähihaista - uutena ostettu ja samoihin aikoihin ostettujen henkkamaukan ja lindexin paidoissa ei ole läheskään yhtä paljoa nukkaa pinnalla ja näyttävät paljon paremmilta. Mutta tähänkin merkkiuskollisilla on varmasti vastauksena ankaraa pätemistä ettei heidän Po.pinsa ainakaan ole mennyt miksikään ja mä olen todennäköisesti itse pilannut ne kuin, että myönnettäisiin, että laatu on paskaa.

Telkkarit, läppärit, tietokoneet, tabletit. Toiseksi pahin kirosana lapsia ajatellen heti sokerin jälkeen. En suosittele kenenkään sanovan ääneen julkisesti, että lapsi osaa käyttää näitä vekottimia ja saa vielä nauttia niistä. Ei jumalauta kuulkaas maksimissaan puolitoistatuntia viikossa, mieluiten tunti kuussa ja ulos leikkimään käpylehmillä!  Siinä vaiheessa, kun kolmevuotias osaa itse kilauttaa mummulleen älypuhelimella tai selata tabletilla Youtubesta piirrettyjä olette täysin epäonnistuneita vanhemmuudessa! Pikku kakkonenkin kestää sen tunnin ja, jos tunnin saa katsoa viikossa telkkua, niin pikku kakkonen napsastaan kiinni joka kerta 8min jälkeen. Entäs, jos kaapo tulee viimeisellä puoltuntisella? Paska mäihä.


Kyllä on helemee olla vanhempi!




perjantai 27. maaliskuuta 2015

Erään esimiehen tarina

Herätyskello herättää kukonlaulun aikaan. Peilistä tuijottaa takaisin väsyneet silmät, joista kuitenkin voi nähdä pilkahduksen työintoa. Työvaatteet ovat vielä märät. Vastahan ne pesukoneeseen sullotiin kolmisen tuntia sitten. Firman auto lämpenee yöpakkasten jäljiltä yllättävän nopeasti. Juurihan se parkkeerattiin ruutuun odottamaan liiankin äkkiä valkenevaa aamua.

Toimistolle tullaan hyvissä ajoin, niinkuin muinakin aamuina. Kolmas kuppi vahvaa, mustaa kahvia, jossa lusikkakin seisoo tanassa herättää silloin viimeistään. Kivikaudenaikainen tietokone käynistyy hitaasti ja äänekkäästi. On palkkakatko ja sähköposti on tukkeutunut sähköisistä tuntilapuista. Tovin ulosprinttauksen jälkeen esimiestä odottaa pöydällä valtava kasa työntekijöidensä tuntilappuja, jotka esimies käy tunti tunnilta läpi ja syöttää ne käsin palkkausohjelmaan. Virheisiin ei ole varaa eikä toimistolta parane poistua, jos haluaa suoriutua urakasta. Kun tuo puhelin vain antaisi armoa. 

Se soi taukoamatta! Vie sitä, hae tätä. Kuka milloinkin on pois töistä ja kuka korvataan tilalle? Kuka osaa tehdä minkäkin asiakaskohteen? Siellä taas pitäisi aloittaa asiakkaan toivomuksen mukaisesti työt tänään. Kolme vakituista työntekijää on sairaana…Kuka nyt toimii tulkkina? Muista tilata sitä sinne ja tätä tuonne. Muista asiakaskäynti siellä ja palaveri heti sen jälkeen puolestaan tuolla. Mene iltapäivällä sinne perehdyttämään uusi työntekijä, muista verenpainelääkkeet! Muista loppuviikon työturvallisuuskorttikoulutus, joka järjestetään omalla toimistolla; Hae sämpylä-kahvi-tarvikkeet. Tankkaa auto! Vie työvaatteita sille, vie rikkalapio ja moppi sille ja vesi-imuri taas sille toiselle sinne, jossa lattiaviemärit tulvii sitä itseään….. Muista pyykit! Joka kohteessa, kun ei ole pesukonemahdollisuuksia, niin likapyykki on haettava pois ja vietävä puhtaita tilalle. Osta ilmanraikastin autoon!

Puhelin soi taas. Päivävuoron työntekijä sieltä on vatsataudissa eikä pääse töihin. Ongelmana on, että hän ja toinen työntekijä ovat yhdessä hoitaneet lukuisat pienet kohteet ja kulkeneet firman autolla, koska kilometrejä kertyy. Muutamaa tuntia myöhemmin tämä toinen seisoo autonavaimet kädessä ajokortittomana toimiston ovenraossa, kysyvä ilme kasvoillaan. On löydettävä jäljellä olevista työntekijöistä sellainen pariksi, joka itse ei ole kiinni vakiokohteessa, omaa ajokortin ja tuntee vatsatautia potevan kohteet. Ei se auta muu, kuin esimiehen hypätä itse ratin taakse ja lähteä kaveriksi, jotta paikat tulee hoidettua ja asiakkaat pidettyä tyytyväisenä.

Puoli viiden aikaan samana illalta työt tulee valmiiksi. Kohteiden työntekijä tosin ilmoitti olevansa sängynpohjalla vielä kaksi seuraavaakin päivää. Esimies saa uuden harmaan hiuksen. Päivän aikana puhelin on soinut jo miljoonaseitsemän kertaa tuoden lisää huonoja uutisia ja muutaman hyvänkin. Muistilista alkoi jo yltää pituudeltaan Helsingistä Inariin asti. Ja ne palkat on edelleen tekemättä!

Ennen toimistolle pääsyä esimiehen piti vielä muistaa viedä sille se ja käydä pikasesti katsomassa siellä toisessa paikassa missä on vika, kun lattianhoitokone sylkee likavettä lattialle litra kaupalla. Ja muistaa syödä unohdettu aamupala, lounas ja välipala illallisen kanssa! Aurinko on jo laskenut, kun esimies istuutuu viimein toimistonsa tuoliin ja alkaa näpyttämään työntekijöidensä tunteja palkkausohjelmaan. Neljäntoista palkan jälkeen ohjelma tilttaa. Esimies paukuttaa entteriä hätääntyneesti. Nykii ja kiskoo johtoja. Hakkaa hiirtään pöydänkulmaan, kolauttaa näyttöä kasvavalla aggressiolla ja saattaa jopa päästää sammakonkin suustaan. Saa kuin saakin ihmeen kaupalla ihmisen langan päähän, jonka ainoa neuvo on ajaa naapurikaupunkiin jatkamaan palkkojen tekoa toimivalla tietokoneella ja yhteydellä!? Tyrmistyneenä esimies painaa punaista luuria. Raskaat luomet alkavat painamaan entistä enemmän, joten väsynyt esimies sulkee toimistonsa oven, kun työpäivän pituudelle tulee mittaa neljätoista tuntia.


Seuraava aamuna esimies starttaa autonsa, kun kukko vasta selvittelee kurkkuaan. Masentavan iso kasa palkkalappuja toivottaa pirteästi hyvät huomenet ja kahvin tuoksu täyttää kodikkaan, pikku toimiston. Ihmistenaikoihin puhelin alkaa jälleen soida taukoamatta ja muistuttaa uusista ja tekemättömistä töistä. Todellisuus iskee jälleen vasten kasvoja. Vuorokaudessa ei ole tarpeeksi tunteja. Kaksikymmentäyhdeksän palkkaa tekemättä ja kaksi tuntia aikaa. Niska köyryssä, otsa rutussa, sormet savuten ja silmiään räpäyttämättä viimeinen palkka valmistuu kolmekymmentäkuusi sekuntia ennen ohjelman sulkeutumista. Esimies huokaa syvään. Pää on jumissa ja silmissä vilisee numeroita. Luomet ovat kuivuneet kiinni silmäkuoppiin. Esimies ei uskaltanut räpäyttää silmiään, ettei vain olisi epähuomiossa jättänyt jonkun viisitoistaminuuttisen merkitsemättä. Niska on hierottava vetreeksi, jotta väri palautuisi taas kasvoille. Puhelimessa on 14 vastaamatonta puhelua ja seitsemän tekstiviestiä.

Tämä on esimiehen arkea. Se on jokapäiväistä, aamusta iltaan, seitsemän päivää viikossa. Ei ole viikonloppuja, ei ole varaa olla sairas, kesälomia on turha kuvitella heinäkuulle ja ylitöistä ei makseta. Esimiehen päivä alkaa aamu viideltä ja loppuu illalla yhdeksän aikoihin? Mitä tapahtuu tunneille, jotka aina vain raksuttavat täyden työpäivän jälkeen? Kuka korvaa raskaan ja korvaamattoman työn, jolla on pidetty homma hanskassa ja asiakkaat tyytyväisenä?

Lauseet "kiitos kovasta työstä" ja "tarvitsetko apua" mahtavat olla suomenkielen vaikeimmat lauseet oppia? Niitä esimies kuule harvoin. Entä kenelle kuuluu hoidettavaksi esimiehen kukkaron krooninen anoreksia? Työterveydellekkö? Tai ehkä se anoreksia johtuu isompien pamppujen huumorintajusta!? He ovat mitä ilmeisemmin keksineet aikakoneen, koska se näyttää suolatavan edelleen viime vuosituhannen tilinauhaa.

Iso yritys tahkoo rahaa. Sen liikevaihto pyörii joka vuosi miljoonissa. Silti esimies on esimerkiksi ilman navigaattoria. Siellä hän seisoo kevättalvella jäljellä olevissa lumipenkoissa lukien tiekylttejä lumen alta löytääkseen asiakkaan osoitteeseen. Handfreestä ei ole tietoakaan.

Turhan monta Roope setää taitaa istua puku päällä pöytiensä takana. Jokainen huohottaa niskaan, miten lisämyynti pitää hipoa taivaita ja katteet oltava pilvissä. Kuitenkaan hyvin ansaitusta kuukaudesta ei sen kummoisemmin kiitetä. Ottavat senkin vähän pois, joka ennen on toiminut houkuttimena. Tavoittelevat nähtävästi uutta Kiinailmiötä; Tuotetaan paljon ja halvalla. Miten käy esimiehen motivaation? Mitä sitten, jos esimies lyö hanskat tiskiin ja nätit luvut romahtavat ja asiakkaat menevät kilpaileviin yrityksiin?

Esimies tietää, että Suomessa työnteko ei kannata, koska ahkeruudesta ja riskinotosta saa palkaksi kovemmat verot. Veroprosentti ja bruttotulot eivät kumpikaan palvele esimiestä. Työntekoa ei helpoteta ja porkkanat yritys on vaihdattanut palsternakkoihin. Kuka niistä tykkää? On ymmärrettävää, että esimies väsyy. Väsyy pitkien päivien lisäksi vielä senkin takia, ettei leikattu jalka ole vieläkään täysin toipunut. Jalassa on enemmän rautaa kuin kuntosalin bodarilla käytettävänään.

Ei se ole esimiehen vika, jos ihmiset makaavat mielummin kortistossa, kuin ottaisivat puhelimet käteensä ja soittaisivat häneltä töitä. Sanoohan se järkikin, että jos työntekijöitä ei ole, on esimiehen itse uhrauduttava. Millä muulla tavalla johtoporras kuvittelee töiden rullaavan ja asiakastyytyväisyyden kukoistavan? Sehän on surkeaa johtamistaitoa, jos hommat kaatuvat, kun työntekijä ilmoittaa sairaslomasta. Improvisointi ja maalaisjärki ovat esimiehen toinen varjo; Aina matkassa, vaikka aurinko ei paistaisikaan.

Esimies tietää, että työlle pitäisi antaa vain se arvo minkä se ansaitsee, ei koko elämää! Mutta minkä hän luonteelleen voi? Aikoinaan kun on opetettu tekemään asiat kunnolla. Harmi, että sitä ei arvosteta tämän päivän työelämässä.


Millaisia työpäiviä teillä on?

tiistai 24. maaliskuuta 2015

HORMONIHIRVIÖN PÄIVÄKIRJA: Pyykkineuroosi

Jos arkea ja parisuhdetta haluaa kuormittaa, musta on todella hyödyllistä omata näinkin ihana päänvaiva, kuin pyykkiperfektionistin neuroosi! Meillä nimittäin asuu sellanen - minä. Mä oon tosi tarkka siitä miten etenkin Kikkaran pyykki pestään ja miten se kuivatetaan. Oikein kotityön aatelia, jossa mun hermo lepää! 

Mä en ole hirveän innoissani, jos solttu päättää pesasta koneellisen tai parin pyykkiä. Ai miksi en? Sehän on upeeta, jos  mieskin ottaa osaa kotiaskareisiin. Mä joudun purra silloin hammasta etten päästä sisäistä hormonihirviötä ulos kylkiluiden väleistä. Sisin huutaa karjuen: "Älä saatana koske mun Bioluviliin!" Punainen ja valkonen on sekaisin - meillä on pinkkejä sukkia. Siksipä solttu on ostanut itselleen vain mustia sukkia valkoisten tennisukkien sijaan ja mä saan naisena kärsiä pinkkien sukkien vallankumouksesta. Samoin lakanapyykin pesuaikaan kone saattaa olla niin sullottu täyteen, että pyykki pyörii siellä yhtenä jumalattoman isona myttynä ja saan vakivalloin repiä sitä ulos pesukoneesta. Huuteluainetta on myös annosteltu niin reippaalla kädellä, että kotona ollaan pilvessä tuoksuista. 

Miten pyykki sitten pestään oikeaoppimisesti? Mistäs helvetistä mä sen tiedän! En mä ole Marttaliiton puheenjohtaja. Mutta, kun mä pesen pyykkini, ihanan Kikkaraisen vaatteet, ne on aina käännetty nurinpäin sukkia lukuunottamatta ja lajiteltu värien ja pesulämpötilan mukaan. Punaiset pestään omana koneellisena ja siniset omana. Mahdolliseen esikäsittelyyn löytyy sappisaippuasta erilaisin Vanishin tuotteisiin. Valkopyykin sekaan tykkään laittaa Vanishin crystal white- pulveria, jotta pyykki pysyy mainoksen lupauksin hohtavan valkoisena. Käytän aina nestemäisiä pesuaineita, joka säästää vaatteen pintaa. Koneeseen menee myös samanlaiset materiaalit kerrallaan enkä linkoa pyykkiä koskaan ihan kuivaksi, koska kosteampaa pyykkiä on helpompi oikoa. Pesen aina käsin Kikkaran ulkoasusteita.

Meillä ei ole kuivausrumpua, joten pyykki kuivuu mun esteettisen silmää hivelevästi telineellä. 

Kikkaran vaatteita
 



Pestyt vaatteet laitetaan kuivumaan hyvin puistettuna, jotta ne ei roiku rutussa ja ryppyisenä kuin rusina telineessä. Mä saan kohtauksen, jos vaatteet on vain heitetty kuivumaan! En käännä pyykkiä tässä vaiheessa, koska silitän Kikkaran jokaikisen vaatekappaleen (ylläoleviin kuviin halusin kääntää vaatteet valokuvia varten) ja nurjalta puolelta silittäminen ei jätä kiiltojälkiä oikealle puolelle. Silityksen jälkeen käännän vaatteet oikeinpäin, viikkaan ja laitan lipastoon omille paikoilleen. Mä en kuivaa juurikaan pyykkiä ulkona. Linnun- ja kärpäsenpaskat, siitepöly ja tuulen riepottaminen alas narulta maahan ei houkuttele.

Voisin sanoa, että mulla on pirullinen viharakkaussuhde pyykkiin ja pyykinpesuun. Pohjaton pyykkikori saa aikaan ihmissusikohtauksia täyden kuun aikaan mutta pienten, ihanien lastenvaatteiden hypisteleminen, oli ne sitten puhtaita tai rinnus kaurapuurossa herättää puolestaan imelää hössötyshömppää.


Jokainen viettäköön vapaa-aikansa kuinka haluaa. Joku virkkaa toinen syö tomaatteja, mut löytää Kikkaran vaatekaapilta ja pyykkikorista.




lauantai 21. maaliskuuta 2015

Pienten lasten aggressiivisuus

Olen hiljattain lukenut aika monta artikkelia pienten lasten, etenkin taaperoiden aggressiivisuudesta. Se ei sinänsä ole aiheena mikään yllätys, koska varmasti jokainen vanhempi on joskus kokenut raivottaren tai nyrkkisankarin huonon päivän. Se, mikä näissä artikkeleissa laittoi korventamaan oli, kuinka esimerkiksi juurikin päiväkodeissa pienten puolella työnskentelevät työntekijät tuntuvat hakevan liioiteltua huomio uhman varjolla. Päiväkotityöntekijät ovat kipittäneet medialle tarinoin, miten heitä pahoinpidellään päivittäin päiväkodeissa. Heitä myös kannustetaan tekemään ilmoitus jokaisesta pahoinpitelystä.

Mun mielestä 2-4-vuotias ei ymmärrä käsitettä pahoinpitely eikä tuskin tee sitä juurikaan sen sanan mukaisessa mielessä! Mitä minä nyt olen oppinut taaperoista tähän päivään mennessä, niin negatiiviset tunteet tuntuvat kuuluvan väistämättäkin pienen lapsen kehitykseen. Jokaisen lapsen täytyy kokeilla rajoja ja opetella sitä itsehillintää. Jos nyt pysähdytään oikein ajattelemaan, niin miten paljon loppupeleissä voi vaatia tottelemista 2-4-vuotiaalta? Onko ihan kaikki aikuisen vaatimat asiat reiluja? Entä, jos pienen ymmärtäminen ja asioiden sisäistäminen jää puolitiehen ja lapsen turhautuminen synnyttää negatiivisia tunteita, jotka purkautuvat fyysisin elein. Onko oikein, että lapsi saa siitä torut tai jäähypenkkiä? Ehkä se tottelemattomuuskin on tärkeää lapsen kehitykselle? Ja en tällä tarkoita hälläväliä- kasvatustyyliä tai pellossa kasvamista.

Meillä spagettiraivarit eli taaperon uhmaraivokohtaukset ovat lisääntyneet etenkin Kikkaran täytettyä kolme vuotta tammikussa. Aamu saattaa alkaa päin näköä sylkemisellä ja halutusta aamupalasta päätetäänkin kieltäytyä yllättäen. Tom&Jerry leikki alkaa viimeistään siinä vaiheessa, kun Kikkaralle ilmoitetaan, että nyt laitetaan vaatteet päälle ja ruvetaan lähtemään päiväkotiin. Huutoa, lyömistä ja itkua. Sama meno saattaa alkaa myös alkuillasta, kun pitäisi lähteä kauppaan. Kaupassa spagettiraivarit ei puhkea kukkaan ainoastaan leluista tai karkista, vaan myös esimerkiksi banaaneista, joita meidän ei tarvitse ostaa, koska niitä on kotona.

Pahimmillaan meillä heitellään tavaroita, nakellaan niskoja, karjutaan, intetään vastaan, syljetään, potkitaan ja huidotaan. Välillä joutuu toteamaan, että tämä taapero on myös aikamoinen luonteeltaan, koska uhmaa niin kovin ylivertaisia vanhempiaan haurailla taidoillaan. Tänä aamuna me saatiin jälleen kokea spagettiraivareiden mahti. Kikkara ei käyttäytynyt kaupassa, joten kotiinlähtö seurasi kesken ostoksien. Kikkarapa ei siitä pitänyt ja sen kuuli koko Prisma. Huutoa ja raivoa jatkui aina kotiin asti. 



Ei mulla kävisi kuitenkaan mielessäkään huudella, että oma lapseni pahoinpiteli mua. Oma kolmevuotias onnistui raapaisemaan suutuspäissään meitä kumpaakin kasvoihin ja näytetään soltun kanssa siltä, kuin olisimme ottaneet yhteen kulmakunnan kovimman kollin kanssa. Kikkara teki väärin ja se ei ole hyväksyttävää ja jäähypenkille joutui, koska meno jatkui vielä kotonakin mutta en ikimaailmassa syyttäisi pientä lastani pahoinpitelystä! Miten tämä menee päiväkodeissa läpi?

Toimin myös vuosia autistisen pojan henkilökohtaisena avustajana ja silloin olin aina mustelmilla, puremajälkiä kädet täynnä, raavittuna ja revittynä, mutta ei minulla käynyt mielessäkään puhua suureen ääneen, että jouduinpa taas pahoinpidellyksi tänäänkin. Miksi näin on alettu tekemään päiväkodeissa? Mun mielestä pahoinpitelysyytös on aika raskas 2-vuotiaan harteiden kantaa! 

Mun mielestä olisi tärkeämpää miettiä työntekijöiden jaksamista ja hyvinvointia töissä sellaisesta näkövinkkelistä, että jaksavat uhmaikäisten vaikeatkin kiukuttelut sen sijaan, että jokainen työntekijä juoksee vuoron perään ilmiantamassa uuden uhmailijan. Lyöminen, repiminen, raapiminen ja potkiminen ei missään nimessä ole hyväksyttävää ja se pitää lapselle opettaa, mutta kaikki tämä nyt vain tuntuu kuuluvan uhman yhteyteen. Pitää niistä seuraus kärsiä mutta eihän siihen nyt voi sana pahoinpitely kuulua?



Mitä mieltä te olette? Meneekö naurettavaksi vai onko päiväkotihenkilökunnan raportointi pahoinpitelyistä asianmukaista?

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Huippu viikonloppu!

Koko viime viikon aurinko on hellinyt meitä keväisissä merkeissä. Ilmoitinkin suureen ääneen kotiväelle, että viikonlopusta tulee huippu, kerta lämpimän aurinkoinen sää jatkuu. Lauantaiaamuna tukevan aamupalan jälkeen lähdettiin katsastamaan meidän kaupunkiin, jo aikaa sitten avattua MaxiFun - sisäleikkipuistoa. Voitte uskoa, että pikku Kikkara oli innoissaan!


Ranneke käteen ja menoksi

Siitä se lähtee, ylöspäin!


Ensimmäistä kertaa trampolinille =D


Äiti koittaa pysyä perässä =D

Kokkolan touhutalossa on sen verran tultu käytyä leikkimässä, että tämäkin paikka juostiin ja kiipeiltiin läpi tottuneen rohkeasti. Vauhtia riitti. Äiti koitti kovin pysyä pikku viilettäjän perässä mutta aina kun, luulin päässeeni Kikkaran perään, poika olikin jo alhaalla. Ja...



... kun pääsin alas, Kikkara viilettikin kikkurat hulmuten jossain ylhäällä.


Biljardiakin käytiin isin kanssa pelaamassa

Samoin menopelejä koittamassa


Pallomeri on niin Kikkaran kuin munkin suosikki!


Sain napattua pojan kiinni ja istuttiin jossain korkealla mehupaussilla =D


Vietettiin kiva parituntinen MaxiFunissa. Paikka alkoi täyttymään puolen päivän aikaan, joten päätettiin lähteä alta pois ja poiketa kaupungissa ennen lounasta. Käväistiin Halpa-Hallista viikonloppukarkkiostoksilla. Eihän sitä perinteitä voi muuttaa, kun elokuvakin oli valittuna alkuillalle.




Pysähdyttiin herkuttelemaan vohveleilla

Sunnuntaina aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Tein aamusta voileivät, keitin kaakaon ja lähetin soltun kauppaan ostamaan grillimakkaraa. Kikkara sai rekkansa ja ison ulkolelupussinsa mukaan keväiselle retkelle.




Tästä tuli meidän leiripaikka

Kikkara hakemassa puita nuotioon




Käytiin kurkistamassa josko muurahaiset olis jo heränny =)

Makkaran paistoa =)



Mitä mustempi sen parempi =D hahaa





Upea viikonloppu takana! Toivottavasti näitä tällaisia tulee lisää ja ilmat pysyy hyvinä! Kieltäydyn lukemasta uutisia rajusti iskevästä takatalvesta! Kevät ja aurinko on IN! Nyt ihastellaan soltun kanssa revontulia ja nautitaan illan viimeiset kupposet. Kauniita unia ihanat!


Miten teidän viikonloppu meni?

maanantai 16. maaliskuuta 2015

HORMONIHIRVIÖN PÄIVÄKIRJA: Ilkeät vanhukset (TOIVEPOSTAUS)

Mä olen monesti miettinyt, että kuinka pitkälle vanhusta tulee kunnioittaa vain sen takia, että hän on vanha. Miksi osa vanhuksista on kaikkitietäviä, yliviisaita ja muiden asioiden märehtijöitä. Miksi mikään ei tunnu riittävän ja joka puolella nähdään vihollisia? Ei pienen eläkkeen viha saisi meihin tavallisiin tallaajiin kohdistua. Tuntuu, että osa tämän päivän harmaapanttereista ovat vieläkin kireämpiä ja kärkkäitä puuttumaan toisten asioihin kuin ennen. Vai olenko väärässä?

Omakohtaisia kokemuksia ilkeistä ja pahanmielen aikaansaavista vanhuksista mulla on muutama. Kummallakin kerralla pikku Kikkara on vanhuksien mielestä ollut vammainen. Löytyykö mulla kunnioituksta tai edes halua puhutella täysin vieraita ihmisiä nätisti, jotka tulevat suinpäin tuomitsemaan oman lapseni vammaiseksi pari minuutin perustella? Ensimmäisellä kerralla minkkiturkkiin kääriytynyt meikattu mummeli, jolla roikkui kirkkaan punaiset korvakorut korvissaan risti Kikkaran kehitysvammaiseksi, kun poika puhui minulle englantia postin jonossa. Voin veikata ettei kovinkaan moni päälle vuoden ikäinen puhu vielä niin selvästi, että vieras ihminen sitä ymmärtäisi täysin. Kikkara sai ikävän leiman otsaansa, kun fiini mummeli ei ymmärtänyt pojan taaperoenglantijutustelua ja minä sain moitteet siitä, että toin pojan ihmisten ilmoille häkellyttämään muita.

Toisella kerralla kehitysvammaisuuden leima napsahti Kikkaralle otsaan verotoimistossa, jossa sain moitteita rollaattoria lykkivältä tummulta, miten olin maailman paskin äiti, kun olin kääntänyt rattaiden istuinosan menosuuntaan. Aiheutan lapselle kuulema pakostakin kommunikoimisen katkon, joka on sidoksissa puheenkehitykseen ja puheenkehitys aivoja stimuloivaan kehitykseen. Olin, et TÄ?! Ei kuulema ollut ihme, että kehitysvammaisia lapsia on niin paljon tänä päivänä, kun äidit aiheuttaa niitä tieten tahtoen. Tummun mukaan lapsia ei pitäisi tehdä, jos niiden kanssa ei halua viettää aikaa. Lapsi pitäisi ehdottomasti istua rattaissa äitiinsä päin, jotta äiti ja lapsi voisivat jutella koko ajan ja lapsi näkisi äidin eikä kokisi hylätyksi tulemista olemalla äidistä poispäin. Minkähänlainen ratkaisu tummulla olisi ollut pyöräilyyn, jossa lapsi istuu äidin takana ja tuojottelee vain tämän selkää?

Mulla oli myös sinä päivä helvetin huono päivä.... Molemmilla kerroilla eri vanhukset saivat kokea, mitä on puuttua mun asioihin arvostelevalla äänensävyllä ja pilkkaamalla mun lasta. Säästinkö mä sanojani? EN! Mietinkö mä vanhemman ihmisen kunnioittamista niinkuin mulle on kotona opettu? En sitten pätkääkään! Vanhus on aikuinen siinä, missä minäkin ja kunnioittaminen toimii mielestäni myös toisinpäin. Olkoot sitten elämää nähnyt ja kokenut mutta lapsen haukkuminen ei anna oikeutta edes vanhukselle. On kuiva Tena jalkojen välissä tai ei!

Ihan saatanan hävytöntä, miten osa vanhukset kuvittelevat, että he voivat puhua ja käyttäytyä miten haluavat! Etteivät minkäänlaiset lait ja ukaasit koske heitä. He kuvittelevat keksittyjen oikeuksiensa puhuvan puolestaan missä vain. Mä en ymmärrä, miten he selittävät käytöksensä olevan oikeutettua?! He etuilevat jonoissa, kiilaavat ostoskärryjensä kanssa, yskivät, että yskökset lentävät ympäriinsä eivätkä tunnu pyytävän anteeksi mistään. Ja tottahan toki punaisella koirankopilla voi parkkeerata pokkana perheparkkiin Prisman parkkipaikalla!

Kolmekymppistä tavismutsia katsotaan kyllä paheksuvasti, jos hän tuskastuu apteekissa jonojen ollessa pitkiä kuin elokuvataiteen historia, mutta vanhusta tulee ymmärtää. Kyllä nuorempikin voi väsyä helposti! Ei kaikki vanhukset kärsi muistisairauksista tai luonnetta muuttavista sairauksista. He saattavat silti hyväkuntoisinakin olla itsekkäitä, itsekeskeisiä, ilkeitä, kaikkeen tyytymättömiä ja kovaan ääneen vaativia.

Kovin herkästi puututaan syyttävillä sormilla teinien sikailuun kaupungilla mutta kukaan ei juurikaan sano mitään ilkeilevistä vanhuksista. Kyllä käytöstavat pitää olla, oli ikä mikä hyvänsä!